Karvaräjähdyksiä

Hukkiksen karvanlähtö on nyt pahimmillaan; onkin pojalla jo korkea aika pudottaa talviturkki. Lattiat ovat täynnä karvaa, joka yön aikana mystisesti keräytyy tupoiksi nurkkiin ja ovenpieliin. Välillä löytyy tiiviitä valkoisia karvatuppoja kuin höyheniä tai untuvia. Mielenkiintoista, kuinka karvanlähtö etenee koirassa paikasta toiseen. Alusvillan irtoaminen alkoi lonkista, joista karvaa kuoputettiin kourakaupalla useita päiviä, sitten irtoaminen eteni kylkiin ja lapoihin ja nyt niskan ja kaulan tuuheasta harjasta on alkanut irrota untuvatuppoja. Takajalkojen pitkistä pöksyistä ja hännästä karva irtoaa viimeisenä. Irtoavan karvan kuoputtaminen ja nyppiminen on omituisen addiktoivaa puuhaa: irtoamassa oleva karva erottuu muun turkin joukosta vaaleana utuna ja kun sellaisesta kohdasta nyppäisee, tapahtuu pieni karvaräjähdys tiukkaan pakkautuneen villan irrotessa ja välillä tuntuu, että sitä riittää loputtomasti. Otan vielä vähän tuosta. Ja tuosta. Ja sitten onkin vierähtänyt puoli tuntia. Hukkis onneksi näyttää pitävän nyppimisestä ja köllöttää kyljellään tyytyväisenä tuhisten; vanha turkki varmaan hieman kutittaa ja turkin läpikäynti on otuksen mielestä varmaan pitkä lellimishetki. Pohjavillan irrottua turkki on varmasti myös paljon viileämpi, kun jäljelle jää lähinnä vain karkeampi ja jäykempi peitinkarva.
Irronneen karvan olemme keränneet talteen ja sitä onkin yhdessä viime keväisen karvanlähdön aikana kerätyn kanssa kertynyt jo pienehkö pahvilaatikollinen. Tiukkaan pakattuna. Olemme ajatelleet lähettää villan kehrättäväksi, kun tämänkertainen nyt loppuu... Koirankarvalanka on kuulemma lämmintä ja pehmeää.

Koiravahtina

Larin vanhemmat lomailivat viime viikon Roomassa, joten me matkasimme Hankoon koiranhoitajiksi. Homma meinasi kyllä tyssätä heti alkuunsa, sillä kuin kohtalon oikusta sekä Una että Martta päättivät pitää juoksunsa juuri samaan aikaan. Tytöt olivat olleet hormonilääkityksellä muutamia päiviä juoksun keskeyttämiseksi, mutta hieman kuitenkin jännitti, kun sunnuntai-iltana Hankoon menimme: kuinka Hukka mahtaisi suhtautua? Tytöt tulivat meitä pihalle vastaan ja Hukka kömpi ulos autosta...haisteli kumpaakin hieman tavallista tarkemmin ja paineli sitten nostamaan koipeaan lähimpään pensaaseen. Tilanne selvä, lääkkeet olivat onneksi ehtineet vaikuttaa, eikä Hukkis innostunut tytöistä sen enempää, joten saatoimme huoletta jäädä pitämään seuraa koirille :).

Ja koirat pitivät seuraa toisilleen. Ilma oli hieno koko viikon ajan, joten vietimme aikaa pihalla, missä koirat olisivat viihtyneet vaikka kuinka kauan nuuskuttelemassa ja palloa jahtaamassa. Loppuviikosta Hukkista ei tosin enää arvannut pitää irti, sillä näimme pari kertaa kävelyltä tullessamme talon läheisessä metsikössä valkohäntäpeuroja, joita Suuri Metsästäjä olisi välttämättä halunnut päästä jahtaamaan. Parin peurojen jäljille suuntautuneen karkumatkan jälkeen pidimme Hukkaa sitten pihallakin pitkässä liinassa, vaikka eihän se koiran mielestä yhtä mukavaa ollutkaan.


















Käytimme myös hyväksemme tilavaa, kauttaaltaan kaakeloitua kylpyhuonetta ja pesimme Hukan (kun poika viimeksi pestiin kotona, kämppä lainehti eteistä myöten), joka onneksi alistui moiseen operaatioon jo edellistä kertaa paremmin ja seisoi kiltisti paikallaan sen suuremmin rimpuilematta. Ulkona oli sitten mukava kuivatella märkää turkkia.

Illat ja yötkin sujuivat rauhallisesti: Una nukkui eteisen oven edessä paikalla, jolla se muutenkin usein nukkuu, Martta nukkui alkuyöt Unan lähettyvillä ja hiipaili sitten muutaman kerran yläkertaan huoneeseen, jossa me nukuimme Hukkiksen kanssa. Hukka murahteli Martalle pari kertaa ja kerran tilanne yltyi molemminpuoliseksi murinaksi Martan hiippaillessa ryöväämään lattialla olleita Hukan nappuloita, mutta sitten koirat asettuivat nukkumaan sulassa sovussa, joskus jopa vierekkäin. Aamuisin lenkille lähtöä odottaessaan Hukkis jopa innostui leikkimään Martan kanssa pariin otteeseen: otukset tönivät ja puskivat toisiaan ja hamusivat toistensa naamaa kidat ammollaan hännät heiluen.

































Perjantaina alkuillasta Una sitten järjesti yllätyksen. Läksimme viemään koiria kävelylle vielä ennen kuin lähdimme ajamaan Helsinkiin (olimme menossa Larin vanhempia vastaan lentokentälle puolen yön aikaan). Hukka ja Martta kulkivat hihnoissa kuten tavallista, Una seurasi tapansa mukaan vapaana ja jäi, kuten usein, pihaan, eikä näyttänyt tahtovan tulla mukaamme kutsumisesta huolimatta. Kiersimme pienen lenkin Tvärminnen kylän kautta ja palasimme takaisin talolle. Una oli kadonnut. Lari läksi Hukan kanssa Hangon tien suuntaan ja minä Martan kanssa kylän suuntaan katsomaan näkyisikö tyttöä. Palasimme talolle reilun viiden minuutin kuluttua, Unaa ei ollut näkynyt. Laitoimme koirat sisälle, hyppäsimme autoon ja läksimme ajamaan Tvärminnen kylälle kävelemäämme reittiä. Tulimme risteykseen, josta olimme kääntyneet takaisin Larin vanhempien talon suuntaan; päätimme kuitenkin jatkaa suoraan ja käydä kääntymässä venesatamassa... Ja siellähän Una oli, istuskelemassa rannalla lähitalon suomenpystykorvauroksen, Kirren, ja sen omistajan kanssa :). Unski oli sitten kuitenkin ilmeisesti päättänyt lähteä peräämme, mutta ei sitten tajunnut kääntyä takaisin kotiin päin ja oli ilmeisesti tuttuja nähdessään sitten mennyt heidän luokseen satamaan. Kirren omistajakin ihmetteli Unan "karkumatkaa" kun "eihän se koskaan lähde pihasta minnekään yksin" ja oli jo ollut lähdössä tuomaan tyttöä takaisin kotiin. Seikkailu siis loppui hyvin ja mekin loppujen lopuksi ehdimme aivan ajoissa kentälle, kun olimme ensin tuoneet Hukan ja tavaramme kotiin. Eikä Hukka oksentanut matkalla kertaakaan :).