Koira joka ei ehtinyt kotiin

"Minttu", n. 12-vuotias hysky/malamuutti-narttu hylättiin espanjalaiselle Asperonasin tarhalle perheestään syyskuun alkupuolella. Perhe ilmoitti muuttavansa pienempään asuntoon ja niinpä koiravanhus jätettiin tarhalle, kymmenien muiden hylättyjen ja kodittomien koirien joukkoon. Häkissään Minttu sitten raapi koppinsa verkko-ovea ja ulvoi ihmistensä perään, kärsi kuumasta paksussa, takkuisessa, hoitamattomassa turkissaan.

Joskus syyskuun puolivälin tienoilla näin Mintun Kodittomat Espanjan Koirat ry:n sivuilla, missä mummolle etsittiin kiireellisesti uutta kotia. Ajatus alkoi itää: miksipäs emme tarjoaisi vanhukselle paikkaa eläkepäivien viettoa varten, oli niitä sitten jäljellä kuukausia, vuosi, ehkä jopa kaksi. Nythän meillä maalle muuton myötä oli hyvät puitteet: saisi Minttu mennä pihalla omaan tahtiinsa, kaivella kuoppia Hukan kanssa ja ihmetellä talvella luntakin, ensimmäistä kertaa elämässään.

Otin viime viikon lopulla yhteyttä yhdistyksen edustajaan ja asiat alkoivat edetä ripeään tahtiin, olihan mummolla kiire päästä pois tarhalta, kuumasta ja hälinästä. Eläinlääkäri tarkasti Mintun perjantaina ja totesi sen hieman tavallisesta poikkeavia munuaisarvoja lukuunottamatta ikäisekseen terveeksi ja hyväkuntoiseksi ja näytti vihreätä valoa matkaa varten. Täytin tarvittavat lomakkeet, postitin ne maanantaina, maksoin luovutusmaksun tiistaina. Minttu olisi tulossa kotiin seuraavana tiistaina, aikaisemmin ei sopivaa suoraa lentoa ollut järjestettävissä. Aloin suunnitella matkaa Helsinki-Vantaalle mummoa noutamaan.

Sitten saapui viesti: Mintun takaruumis oli halvaantunut yllättäen, eikä mummo päässyt enää kävelemään. Mitään ei ollut tehtävissä: Minttu päästettiin kärsimyksistään tarhalla, neljä päivää ennen kuin se olisi matkannut luoksemme, kotiin.

En koskaan saanut tietää oikeaa nimeäsi.
Sitä nimeä, jonka tunsit kaksitoista vuotta.
Emme koskaan ehtineet tavata toisiamme,
emme ehtineet haistella syksyn lehtien kirpeätä tuoksua,
emme ehtineet kulkea talven valkoisessa metsässä.

Sen minä olisin sinulle halunnut antaa,
edes yhden valkoisen talven.

Sillä sinä ehdit tehdä pesän sydämeeni,
ehdit käpertyä sinne lämpöiseksi keräksi
niinä muutamina päivinä joina sinua ajattelimme,
sinua odotimme.

Siellä minä sinua kannan,
kaikkina tulevina talvina.

Ah, kevät...

... ja kaikki ihanat, juoksuiset narttukoirat, joiden sulotuoksut leijailevat Hukkapoikasen pikku kuonoon ja saavat hormonit hyrräämään! Hyrräävien hormoneiden sekaan hukkuvat sitten niin korvat, ruokahalu kuin kaikki muut ajatuksetkin: lenkeillä mennään (tai ainakin yritetään mennä) tuhatta ja sataa kuono maassa, hajujen perässä singahdellen, kotona huokaillaan ja piipitetään ja tahdotaan ulos tunnin välein.

Mutta tänään moiselle touhotukselle tuli loppu, kun poika sai niskaansa Suprelorin implantin, hormonikapselin, joka alentaa uroskoiran testosteronituotannon nollaan jopa puoleksi vuodeksi. Kyseessä on ensimmäinen lemmikkieläimille tarkoitettu ehkäisylääke ja sen pitäisi olla vaikutukseltaan kastraatiota vastaava, eli huomattavasti tehokkaampi kuin meidänkin aikaisemmin käyttämiemme anti-testosteroniruiskeiden. Melkoisen tyyris lääke on kyseessä, kahden kapselin myyntipakkauksella on hintaa 180€, mutta jos tuo tosiaan toimii hyvin ja ongelmitta, niin on se hintansa väärti; minä kun en vieläkään mielelläni teetä Hukkikselle nukutusta vaativia toimenpiteitä, joten kastrointi ei ole ainakaan lähitulevaisuudessa ohjelmassa. Toinen kapseli jäi meillä eläinlääkärin jääkaappiin odottamaan seuraavaa asennuskertaa sitten joskus puolen vuoden päästä :).

Hukkiksen sydämen suhteen kaikki näyttää kuitenkin edelleen hyvältä! Nesteenpoistolääkkeethän lopetimme jo muutama kuukausi sitten ja nyt pojalla on takana vajaat pari viikkoa myös ilman sydänlääkettä. Sen kummempia vaikutuksia emme ole lääkkeen lopetuksella havainneet olevan, vaan Hukkis on käyttäytynyt aivan normaalisti. Nyt lääkäri sitten kuunteli sydämen ja keuhkot: sydän lyö tasaisesti ja vahvasti eikä keuhkoista kuulu mitään nesteen kertymiseen viittaavaa. Eli kaikki kuulostaisi olevan kunnossa :D. Pidämme tietysti tilannetta vielä tarkasti silmällä :).

Silppua

No heippa vaan taas! Sorruin viimein ostamaan digijärjestelmäkameran ja ensimmäiseksi sitä piti tietenkin testata kuvaamalla Hukkaa. Kamera näyttää toimivan siinä kuin entinen pokkarikin (heh) ja kun ehdin perehtyä siihen oikein kunnolla, saa sillä varmasti aivan eri tasoisia kuvia. Nissä nyt ei sen ihmeellisempää ole, onpahan vain taas pari kuvaa korvaeläimestä:

Näissä kuvissakin muuten näkyy, kuinka Hukkiksen silmät heijastavat vihreätä valoa... Kiinnitin siihen huomiota joskus, kun olimme pimeällä ulkona Hukan, Martan ja Unan kanssa Larin vanhempien luona. Koirat tunnisti pimeässä silmien heijastuksen perusteella: Hukalla vihreää, Martalla oranssinkeltaista, Unalla lähes valkoista.


Hukalle on silloin tällöin ostettu jokin pehmolelu, jotka ovat otuksen käsittelyssä osoittautuneet varsin lyhytikäisiksi. Kävimme jokin aika sitten läheisellä kirppiksellä ja ostimme sieltä vanhan, ison nallen; ajattelimme sen olevan hyvä paini- ja riepotuslelu. Näin siinä sitten kävi:





Tuossa vaiheessa nalle takavarikoitiin ja se odottaa nyt vaatehuoneessa tyhjennystä ja uusia täytteitä (vanhoja riepuja)... Ja ensi kerralla muistamme tarkistaa täytteen laadun etukäteen (nuo pienet styroksipallerot sähköistyvät varsin mielenkiintoisella tavalla :P).

Koiraotus alkaa huomautella lattianrajasta että on iltakävelyn aika, joten jätän tämän naputtelun tällä erää tähän :).

Joulukortti

Rauhallista Joulua ja Hyvää Vuotta 2009!

Harrastus

Hukka on kehittänyt itselleen uuden lempiharrastuksen: myyrästyksen. Tavallisten kävelyreittiemme varsilta löytyy useita joutomaita ja ruohikkoisia tienreunuksia, jotka ovat myyrien asuttamia ja viime viikkojen ajan Hukkis on metsästänyt niitä suurella antaumuksella. Kuono tungetaan jokaiseen vastaantulevaan koloon ja kun nenä kertoo kolon olevan asutettu, alkaa innokas kaivaminen. Toistaiseksi saaliiksi on jäänyt vasta yksi epäonninen myyrä, jolla ei ilmeisesti ollut kolostaan varapoistumistietä. Tässä muutama kamerakännykkäkuva tämänaamuiselta kävelyltä; tällä kertaa maansiirtotyö ei tuottanut tulosta :).

Terveisiä Raumalta

Jaaha, edellisestä kirjoituskerrasta onkin sitten kulunut "vain" puoli vuotta, melkein. Aika kuluu ihan käsittämättömän nopeasti. Emme siis ole kadonneet maan päältä ja Hukkakin voi mainiosti :). Puolessa vuodessa on vain tapahtunut kaikenlaista ja kiirettä on piisannut... Muutimme elokuun alussa Raumalle uuden työni perässä ja asustelemme nyt siis täällä länsirannikolla. Muutto oli hirmuinen hässäkkä (suuret kiitokset vielä tätäkin kautta kaikille auttajille!) ja etukäteen hieman jännitti Hukkiksen suhtautuminen, mutta poika pärjäsi hienosti. Kun yhtä huonetta tyhjennettiin, laitettiin Hukka toiseen oven taakse odottamaan leluineen ja vesikuppeineen, ja pienen huolestuneen alkupiipityksen jälkeen se odotteli kaikessa rauhassa :). Matka Raumalle sujui oman auton takatilassa (hankimme sen hieman ennen muuttoa) ja perillä poika odotteli keittiössä tavaroiden sisälle kannon ajan.

Hukka hieman ihmetteli alkuun uutta asuntoa (meillä on täällä nyt mukavan tilava kolme huonetta ja keittiö sekä parveke) ja paikkaa ja näytti odottavan kotiinlähtöä, mutta on nyt jo täysin kotiutunut. Hukka on myös oppinut kulkemaan hissillä! Kämppämme on kerrostalon ylimmässä (viidennessä) kerroksessa ja portaat ovat kapeammat ja jyrkemmät kuin Helsingissä; hukka ei ole missään vaiheessa suostunut kulkemaan niitä ylös ja alasmenokin tyssäsi jokin aika sitten, kun otus oli liukunut yhden porrasvälin alas mahallaan, joten hissi jäi ainoaksi mahdollisuudeksi. Muutamaan otteeseen Hukkiksen joutui raahaamaan siihen epäilyttävään kopperoon väkisin, mutta onneksi koiruus oppi pian, ettei pelättävää ole. Nyt hissillä kuljetaan sujuvasti (ja toivotaan että se pysyy kunnossa!).

Seutu on huomattavasti rauhallisempaa kuin Taka-Töölö, illalla ei yhdeksän jälkeen juuri ketään liiku, joten lähistöllä on hyvä tehdä pitkiä kävelylenkkejä. Rajasaarta kyllä kaipaamme suuresti: lähistöllä on kyllä koira-aitaus jossa käymme varsin usein, mutta se on niin pieni, että Hukka ei siellä juuri pääse juoksemaan, ja jos paikalle sattuu toinen uroskoira, niin rähinähän siitä syntyy. Rauman kaksi muuta koira-aitausta ovat ilmeisesti yhtä pieniä...Täytyy kuitenkin käväistä joskus vilkaisemassa niitäkin.

Hukkiksen kunto on ollut hyvä :). Nesteenpoistolääkkeet vähennettiin pikkuhiljaa ja niiden syönti loppui kokonaan reilu kuukausi sitten. Nyt on käynnissä sydänlääkkeen vähennys: tällä hetkellä Hukka saa puolet aikaisemmasta annoksesta ja kohta sitäkin ryhdytään pienentämään. Käytimme Hukkaa jokin aika sitten paikallisessa eläinlääkäriasema KnowHaussa, missä lääkäri kuunteli pojan sydämen ja kehui sen lyövän hienosti. Kun sydänlääkkeestäkin on sitten päästy eroon, niin käytämme poikaa vielä kontrolliröntgenissä, jotta nähdään, ettei keuhkoihin ole ryhtynyt kertymään uudelleen nestettä. Hyvältä siis näyttää :).

Karvaräjähdyksiä

Hukkiksen karvanlähtö on nyt pahimmillaan; onkin pojalla jo korkea aika pudottaa talviturkki. Lattiat ovat täynnä karvaa, joka yön aikana mystisesti keräytyy tupoiksi nurkkiin ja ovenpieliin. Välillä löytyy tiiviitä valkoisia karvatuppoja kuin höyheniä tai untuvia. Mielenkiintoista, kuinka karvanlähtö etenee koirassa paikasta toiseen. Alusvillan irtoaminen alkoi lonkista, joista karvaa kuoputettiin kourakaupalla useita päiviä, sitten irtoaminen eteni kylkiin ja lapoihin ja nyt niskan ja kaulan tuuheasta harjasta on alkanut irrota untuvatuppoja. Takajalkojen pitkistä pöksyistä ja hännästä karva irtoaa viimeisenä. Irtoavan karvan kuoputtaminen ja nyppiminen on omituisen addiktoivaa puuhaa: irtoamassa oleva karva erottuu muun turkin joukosta vaaleana utuna ja kun sellaisesta kohdasta nyppäisee, tapahtuu pieni karvaräjähdys tiukkaan pakkautuneen villan irrotessa ja välillä tuntuu, että sitä riittää loputtomasti. Otan vielä vähän tuosta. Ja tuosta. Ja sitten onkin vierähtänyt puoli tuntia. Hukkis onneksi näyttää pitävän nyppimisestä ja köllöttää kyljellään tyytyväisenä tuhisten; vanha turkki varmaan hieman kutittaa ja turkin läpikäynti on otuksen mielestä varmaan pitkä lellimishetki. Pohjavillan irrottua turkki on varmasti myös paljon viileämpi, kun jäljelle jää lähinnä vain karkeampi ja jäykempi peitinkarva.
Irronneen karvan olemme keränneet talteen ja sitä onkin yhdessä viime keväisen karvanlähdön aikana kerätyn kanssa kertynyt jo pienehkö pahvilaatikollinen. Tiukkaan pakattuna. Olemme ajatelleet lähettää villan kehrättäväksi, kun tämänkertainen nyt loppuu... Koirankarvalanka on kuulemma lämmintä ja pehmeää.