Koira joka ei ehtinyt kotiin

"Minttu", n. 12-vuotias hysky/malamuutti-narttu hylättiin espanjalaiselle Asperonasin tarhalle perheestään syyskuun alkupuolella. Perhe ilmoitti muuttavansa pienempään asuntoon ja niinpä koiravanhus jätettiin tarhalle, kymmenien muiden hylättyjen ja kodittomien koirien joukkoon. Häkissään Minttu sitten raapi koppinsa verkko-ovea ja ulvoi ihmistensä perään, kärsi kuumasta paksussa, takkuisessa, hoitamattomassa turkissaan.

Joskus syyskuun puolivälin tienoilla näin Mintun Kodittomat Espanjan Koirat ry:n sivuilla, missä mummolle etsittiin kiireellisesti uutta kotia. Ajatus alkoi itää: miksipäs emme tarjoaisi vanhukselle paikkaa eläkepäivien viettoa varten, oli niitä sitten jäljellä kuukausia, vuosi, ehkä jopa kaksi. Nythän meillä maalle muuton myötä oli hyvät puitteet: saisi Minttu mennä pihalla omaan tahtiinsa, kaivella kuoppia Hukan kanssa ja ihmetellä talvella luntakin, ensimmäistä kertaa elämässään.

Otin viime viikon lopulla yhteyttä yhdistyksen edustajaan ja asiat alkoivat edetä ripeään tahtiin, olihan mummolla kiire päästä pois tarhalta, kuumasta ja hälinästä. Eläinlääkäri tarkasti Mintun perjantaina ja totesi sen hieman tavallisesta poikkeavia munuaisarvoja lukuunottamatta ikäisekseen terveeksi ja hyväkuntoiseksi ja näytti vihreätä valoa matkaa varten. Täytin tarvittavat lomakkeet, postitin ne maanantaina, maksoin luovutusmaksun tiistaina. Minttu olisi tulossa kotiin seuraavana tiistaina, aikaisemmin ei sopivaa suoraa lentoa ollut järjestettävissä. Aloin suunnitella matkaa Helsinki-Vantaalle mummoa noutamaan.

Sitten saapui viesti: Mintun takaruumis oli halvaantunut yllättäen, eikä mummo päässyt enää kävelemään. Mitään ei ollut tehtävissä: Minttu päästettiin kärsimyksistään tarhalla, neljä päivää ennen kuin se olisi matkannut luoksemme, kotiin.

En koskaan saanut tietää oikeaa nimeäsi.
Sitä nimeä, jonka tunsit kaksitoista vuotta.
Emme koskaan ehtineet tavata toisiamme,
emme ehtineet haistella syksyn lehtien kirpeätä tuoksua,
emme ehtineet kulkea talven valkoisessa metsässä.

Sen minä olisin sinulle halunnut antaa,
edes yhden valkoisen talven.

Sillä sinä ehdit tehdä pesän sydämeeni,
ehdit käpertyä sinne lämpöiseksi keräksi
niinä muutamina päivinä joina sinua ajattelimme,
sinua odotimme.

Siellä minä sinua kannan,
kaikkina tulevina talvina.

Koiravahtina

Larin vanhemmat lomailivat viime viikon Roomassa, joten me matkasimme Hankoon koiranhoitajiksi. Homma meinasi kyllä tyssätä heti alkuunsa, sillä kuin kohtalon oikusta sekä Una että Martta päättivät pitää juoksunsa juuri samaan aikaan. Tytöt olivat olleet hormonilääkityksellä muutamia päiviä juoksun keskeyttämiseksi, mutta hieman kuitenkin jännitti, kun sunnuntai-iltana Hankoon menimme: kuinka Hukka mahtaisi suhtautua? Tytöt tulivat meitä pihalle vastaan ja Hukka kömpi ulos autosta...haisteli kumpaakin hieman tavallista tarkemmin ja paineli sitten nostamaan koipeaan lähimpään pensaaseen. Tilanne selvä, lääkkeet olivat onneksi ehtineet vaikuttaa, eikä Hukkis innostunut tytöistä sen enempää, joten saatoimme huoletta jäädä pitämään seuraa koirille :).

Ja koirat pitivät seuraa toisilleen. Ilma oli hieno koko viikon ajan, joten vietimme aikaa pihalla, missä koirat olisivat viihtyneet vaikka kuinka kauan nuuskuttelemassa ja palloa jahtaamassa. Loppuviikosta Hukkista ei tosin enää arvannut pitää irti, sillä näimme pari kertaa kävelyltä tullessamme talon läheisessä metsikössä valkohäntäpeuroja, joita Suuri Metsästäjä olisi välttämättä halunnut päästä jahtaamaan. Parin peurojen jäljille suuntautuneen karkumatkan jälkeen pidimme Hukkaa sitten pihallakin pitkässä liinassa, vaikka eihän se koiran mielestä yhtä mukavaa ollutkaan.


















Käytimme myös hyväksemme tilavaa, kauttaaltaan kaakeloitua kylpyhuonetta ja pesimme Hukan (kun poika viimeksi pestiin kotona, kämppä lainehti eteistä myöten), joka onneksi alistui moiseen operaatioon jo edellistä kertaa paremmin ja seisoi kiltisti paikallaan sen suuremmin rimpuilematta. Ulkona oli sitten mukava kuivatella märkää turkkia.

Illat ja yötkin sujuivat rauhallisesti: Una nukkui eteisen oven edessä paikalla, jolla se muutenkin usein nukkuu, Martta nukkui alkuyöt Unan lähettyvillä ja hiipaili sitten muutaman kerran yläkertaan huoneeseen, jossa me nukuimme Hukkiksen kanssa. Hukka murahteli Martalle pari kertaa ja kerran tilanne yltyi molemminpuoliseksi murinaksi Martan hiippaillessa ryöväämään lattialla olleita Hukan nappuloita, mutta sitten koirat asettuivat nukkumaan sulassa sovussa, joskus jopa vierekkäin. Aamuisin lenkille lähtöä odottaessaan Hukkis jopa innostui leikkimään Martan kanssa pariin otteeseen: otukset tönivät ja puskivat toisiaan ja hamusivat toistensa naamaa kidat ammollaan hännät heiluen.

































Perjantaina alkuillasta Una sitten järjesti yllätyksen. Läksimme viemään koiria kävelylle vielä ennen kuin lähdimme ajamaan Helsinkiin (olimme menossa Larin vanhempia vastaan lentokentälle puolen yön aikaan). Hukka ja Martta kulkivat hihnoissa kuten tavallista, Una seurasi tapansa mukaan vapaana ja jäi, kuten usein, pihaan, eikä näyttänyt tahtovan tulla mukaamme kutsumisesta huolimatta. Kiersimme pienen lenkin Tvärminnen kylän kautta ja palasimme takaisin talolle. Una oli kadonnut. Lari läksi Hukan kanssa Hangon tien suuntaan ja minä Martan kanssa kylän suuntaan katsomaan näkyisikö tyttöä. Palasimme talolle reilun viiden minuutin kuluttua, Unaa ei ollut näkynyt. Laitoimme koirat sisälle, hyppäsimme autoon ja läksimme ajamaan Tvärminnen kylälle kävelemäämme reittiä. Tulimme risteykseen, josta olimme kääntyneet takaisin Larin vanhempien talon suuntaan; päätimme kuitenkin jatkaa suoraan ja käydä kääntymässä venesatamassa... Ja siellähän Una oli, istuskelemassa rannalla lähitalon suomenpystykorvauroksen, Kirren, ja sen omistajan kanssa :). Unski oli sitten kuitenkin ilmeisesti päättänyt lähteä peräämme, mutta ei sitten tajunnut kääntyä takaisin kotiin päin ja oli ilmeisesti tuttuja nähdessään sitten mennyt heidän luokseen satamaan. Kirren omistajakin ihmetteli Unan "karkumatkaa" kun "eihän se koskaan lähde pihasta minnekään yksin" ja oli jo ollut lähdössä tuomaan tyttöä takaisin kotiin. Seikkailu siis loppui hyvin ja mekin loppujen lopuksi ehdimme aivan ajoissa kentälle, kun olimme ensin tuoneet Hukan ja tavaramme kotiin. Eikä Hukka oksentanut matkalla kertaakaan :).

Hangossa

Kävimme taas pitkästä aikaa Hangossa Larin vanhempien luona parin päivän pikavierailulla. Hieman jännitti etukäteen kuinka kaikki sujuu: edellisellä kerralla Hukkis hermostui paikalla olevien vieraista ihmisistä ja äityi lopulta vahtimaan yläkertaa oikein kunnolla. Nyt paikalla olivat vain Larin vanhemmat, mutta koiria yksi aikaisempaa enemmän, Unan lisäksi viime syksynä Rekku Rescuen kautta Pärnusta tullut Martta. Hukka oli tavannut Martan pari kertaa aikaisemmin mm. Rajasaaressa, mutta pidempää aikaa koirat eivät olleet keskenään viettäneet ja kun Martta on varsin energinen, mietimme kuinka Hukkiksen pinna kestää.

Huoli oli kuitenkin turhaa. Menomatkalla jouduimme pysähtymään kertaalleen, kun Hukka yökkäsi tapansa mukaan, muuten matka sujui hyvin. Koirat pääsivät tutustumaan toisiinsa ensin pihalla ja sitten siirryimme sisälle ilman ongelmia, edes ovella ei tullut kränää sisäänmenosta. Tutut paikat oli pian katsastettu, eikä Hukkis tällä kertaa enää katsonut tarpeelliseksi merkkailla ovenpieliäkään. Martta härräsi kovasti ympärillä, änkesi rapsutettavaksi ja koetti tunkea syliin aina kun silmä vältti. Kun tyttönen kävi Hukan mielestä hieman liian tunkeilevaksi, murahti se pariin otteeseen hieman ja se riitti toisen rauhoittamiseen. Yhteiselo siis sujui mukavasti sisällä ja varsinkin ulkona, missä koirat nauttivat pihalla leikkimisestä ja juoksemisesta, sekä pidemmistä lenkeistä lähimetsissä. Hukan vahtivietti ei nostanut päätään, ainoastaan kerran täytyi haukkua unenpöpperössä Larin isälle tämän tullessa huoneeseen Hukan nukkuessa. Ei toinen varmaan hetkeen muistanut missä oli... Ilmakin suosi meitä, joten oikein mukava reissu, kaikenkaikkiaan. Kotimatka sujui sitten oksentamatta, hienoa!

Tässä vielä joitain kuvia ja videopätkät Martan ja Unan leikkitappelusta sekä Hukan ja Martan leikkitakaa-ajosta :).

Rajasaaressa

Rajasaari on varmasti Hukan lempipaikka. Siellä on tilaa ja mielenkiintoista maastoa juosta ja runsaasti mielenkiintoisia hajuja, koirakavereista puhumattakaan. Ja jos koirapuistoon menee tarpeeksi myöhään illalla, saattaapa siellä yhyttää tyhmänrohkean jäniksenkin...ovat vaan penteleet aika nopeita!

Tänään Hukka pääsi Rajasaareen toista kertaa leikkauksen jälkeen. Ensimmäisen kerran kävimme pari päivää sitten myöhään illalla, eikä paikalla silloin ollut muita koiria. Tänään läksimme päiväkävelylle ihastelemaan pitkästä aikaa hienoa ilmaa (pilkistelevä aurinko, tyyntä ja ehkä asteen verran pakkasen puolella) ja Hukkis pääsi nyt ensimmäistä kertaa hieman yli kuukauteen irti muiden koirien kanssa. Paikalla oli ehkä kymmenkunta koiraa ja Hukka tykästyi kovin kahteen samojediin, joiden kanssa se mennä viipotti ja nuuskutti pitkin saarta. Innostui välillä melkein hieman leikkimäänkin nuoremman kanssa. Mukavaa oli, että poika malttoi kuitenkin myös pitää meitä silmällä, ei lähtenyt huitelemaan aivan omille teilleen ja tuli luoksekin aina kutsuttaessa :).
Olin ottanut kameran mukaan, mutten sitten tietenkään muistanut saaressa koko asiaa. Harmi, olisin varmaan saanut mukavia kuvia.

Tässä kuitenkin muutama kuva, jotka Larin äiti otti aikaisemmin syksyllä, lokakuun puolivälin tienoilla Rajasaarireissulla, missä mukana olivat myös heidän koiransa bergamasconarttu Una ja myös Virosta adoptoitu Martta :).

Martta ja Una, josta tosin näkyy vain häntäpää...

Etualalla Martta Mastodontti, taustalla Hukkis tutustumassa huskysekoitukseen

Hukkis ja kaverit

Superkerttu :).

Kolmitassuinen Koira

Eilisiltaisella pitkällä kävelylenkillä jäimmekin kesän ensimmäisen kunnon ukkosmyrskyn jalkoihin ja olimme kaikki kotiin palatessamme uitettuja koiria, Hukka kirjaimellisesti. Kastuminen ei tosin juuri haitannut, sillä ilma oli todella lämmin, oikeasti kesän tuntuinen. Jyrinä ja salamointi oli välillä melkoisen vaikuttavaa, mutta Hukkis ei ollut moisesta moksiskaan, eli ei poika ainakaan ukkosta pelkää. Hyvä niin :).

Menomatkalla tapasimme vakiopuistikossa Hukan nemesiksen, arkkivihollisen numero yksi: Kolmitassuisen Koiran. Meteli oli taas melkoinen ja tällä kerralla Hukka aloitti sen (taitavat pojat vuorotella). Huikkasimme tervehdyksen Kolmitassun isännälle ja jatkoimme matkaa Sibeliuspuistoa kohti; rähinä hellitti ja Kolmitassu isäntineen seurasi meitä sopivan hajuraon säilyttäen. Pysähdyin sitten hetkeksi juttelemaan Kolmitassun isännän kanssa: olimme nähneet toisemme usein ja vilkutelleet ohikulkiessamme koirien reuhatessa toisilleen, mutta puheille emme olleet ryhtyneet. Heti juttelun alkuvaiheessa selvisi, että Kolmitassuhan on "tuttu" koira: kyseessä oli Rex, jonka olin nähnyt Viipurin Koirien kodinsaaneiden joukossa! Hukkiksen kohtalotoveri, jota kohtalo tosin oli kohdellut kovemmalla kädellä ennen onnenpotkua: ihmisiä, jotka ottivat asiakseen pelastaa kodittoman, loukkaantuneen koiran ja tarjota sille hyvän kodin. Rex on kuulemma nyt hyvin kotiutunut ja pitää lähipuistikkoa omana reviirinään, jota se sitten tarmokkaasti puolustaa muilta uroksilta kaikilla kolmella jalallaan ja varsin vaikuttavilla äänijänteillään... ja Hukkis pitää kunnia-asianaan vastata haasteeseen ;). Ehkäpä pojat pääsevät joskus tapaamaan toisensa "neutraalilla" maaperällä, ilman hihnoja. Ja silloin ehkä myös ilman rähinää.

Rexin tarina löytyy täältä.