Angry Worms

Päästin tänä aamuna koirat ulos juuri ennen töihin lähtöä ja jäin itse vetämään kenkiä jalkaan eteisessä. Hukka läksi takapihan suuntaan piilottamaan juuri aiemmin esiin kaivamaansa luuta ja Alice jäi vakiovahtipaikalleen portaiden eteen. Hetken päästä Allu alkoi haukkua vahtihaukkuaan ja luulin sen nähneen tiellä jotain.
Vilkaisin kuitenkin ikkunasta: Alice seisoi jonkin matkan päässä portaista ja tuijotti haukkuen muutaman metrin päähän eteensä, vilkaisi aina välillä pikaisesti ovelle. Sitten minäkin huomasin pihalla luikertelevan käärmeen, jonka selässä sahalaitakuvio erottui selvästi: kyy. Viisas, viisas tyttö!
Otin pikaisesti molemmat koirat sisään ja sitten seurasi Suuri Käärmeenpyydystysoperaatio, jonka päätteeksi otus päätyi suuressa muoviruukussa auton takakonttiin ja siitä töihin mennessäni matkan varrelle metsään, kauas taloista. Matonen ilmaisi syvän närkästyksensä sihisemällä kovaäänisesti koko matkan ajan, mutta löytää toivottavasti uuden hyvän asuinpaikan.
Alice sai palkkioksi fiksuudestaan paljon kehuja... Nyt ainakin tietää, että tyttö osaa suhtautua käärmeisiin varovaisesti ja myös ilmoittaa niistä.

Seikkailu Syysyössä

Tapahtuipa eilen illalla...

On synkkä ja myrskyinen yö, kello melkein kahta lyö, kun Lari vetää kumisaappaat jalkaansa ja takin päällensä, nappaa taskulampun ja lähtee viemään koiria vielä pihalle ennen nukkumaan menoa. Hän avaa oven, ja koirat menevät ulos, nuuskuttavat hetken yöilmaa ja katoavat sitten pimeään takapihalle. Tuuli on yltynyt pitkin iltaa ja riepoo nyt puiden latvoja, taivas on pilvessä ja on sysipimeää.

Oven sulkeuduttua minä nilkutan vessaan ja ryhdyn pesemään hampaitani, kuuntelen tuulen ujellusta hormeissa. Yhtäkkiä ulkoa kuuluu raivokasta koiran haukuntaa, välillä lähempää välillä kauempaa, ja tunnistan haukkujan Hukaksi. Ei kellon lailla soivaa, kaikuvaa metsästyshaukkua vaan karkeampaa ja matalampaa... sitten haukkuun sekoittuu omituinen särisevä rääkynä, joka voimistuu ja vaimenee tuulen mukana. Naapuritalon hirvikoirat ovat myös alkaneet haukkua. Suljen hanan ja kuuntelen; jotain on nyt pielessä.

Lari kävelee kuistin ohi alas takapihalle. Aikaisemmin kesällä niitetty alue kasvaa taas pitkää ruohoa, eikä koiria näy taskulampun valokiilassa niiden kulkiessa jossain pihalla hajuja seuraten. Sitten pihan reunustan pensaissa häivähtää Alicen valkoinen turkki ja hetken päästä jonkin matkan päässä liikahtaa jotain tummaa. Lari kääntää lampun sinnepäin ja Hukan silmät välähtävät vihreinä valossa. Sitten, yhtäkkiä, valo löytää toisen, pienemmän silmäparin. Larin mielessä välähtää ajatus: "Kissa! Hukka on saanut kiinni kissan! Jos se on pahasti loukkaantunut, joudumme vielä lopettamaan sen..." Lari kutsuu Hukkaa, koettaa komentaa sitä pois, mutta hänen lähestyessään Hukka aloittaa hurjan rähäkän ja samassa pimeästä alkaa kuulua hurja, vihainen ja epätoivoinen sähisevä rääkynä. Lari pysähtyy. "Mitä hittoa..."

Kompuroin eteisessä, vedän parhaani mukaan saappaita jalkaan ja takkia päälle, nappaan hyllyltä pienen taskulampun. Hukan haukku kuuluu koko ajan ja siihen sekoittuu naapuritalon koirien ääni. "Jospa Hukka on saanut päähänsä juosta mekastamaan niiden aitaukselle, ei olisi ensimmäinen kerta..." Tajuan, että Hukalla ei ole pantaa, joten nappaan sen mukaani naulakosta. Pysähdyn pihalla oven eteen ja kuuntelen. Naapurin koirat haukkuvat yhä, mutta vaikka tuuli repiikin ääniä sinne tänne, kuulen nyt, että Hukan haukku ja kärisevä huuto tulevat toiselta suunnalta, takapihalta tai sen takaiselta pellolta. Larista tai Alicesta ei näy eikä kuulu merkkiäkään. "Miksi Lari ei ole soittanut? Missä Allu on? Ei kai sille ole sattunut mitään?" Klenkkaan kuistin vierelle ja koetan nähdä takapihalle; meteli kuuluu pihan laidalta pellonreunuksen pusikosta ja sieltä näkyy myös taskulampun valoa... Klenkkaan polkua alas pihalle - hämmästyttävää, kuinka nopeasti kyynärsauvoilla ja yhdellä jalalla pääsee epätasaisella ja heinikkoisella alustalla pilkkopimeässä - ja sitten Alice ilmestyy viereeni, kääntyy ympäri ja juoksee takaisin valoa kohti. "Allu siis on kunnossa. Mitä ihmettä sitten..." Sitten kuulen metelin ja tuulen yli Larin äänen "Ei! Ei sinne! Pois!" Ja Alice perääntyy suuren pensaan juurelta, jonne juuri ryntäsi. Pääsen lähemmäs ja näen vihdoin: Lari istuu jalat oikosenaan hieman pensaan vasemmalla puolella ja roikkuu kaksin käsin Hukan kaulassa pitäen tätä aloillaan. Hukka haukkuu ja tempoilee koettaen päästä syöksymään pensaaseen, mistä kuuluu läpitunkeva, sähisevän kärisevä meteli. Lari huomaa minut ja virnistää "Supikoira!"
Hetken aikaa Hukan kanssa taisteltuaan hän saa pannan koiran kaulaan ja alkaa raahata tätä kohti kotia. Alice seuraa vapaaehtoisesti ja minä könkkään joukon viimeisenä. Supikoira vaikenee ja pihalla kuuluu enää vain tuulen humina.

Epilogi:
Kaikki osapuolet selvisivät kohtaamisesta naarmuitta lukuunottamatta Laria, joka sai Hukan kanssa painiessaan nirhaman rystyseensä. Supikoiran hurja ja urhoollinen vastarinta sai Hukan hämilleen siksi hetkeksi, että Lari ennätti hätiin. Loppu hyvin. Ja pesässään supikoira kertoo pennuille, kuinka isoisä kerran kävi suurta hirmua vastaan, pysäytti sen hyökkäyksen ja ajoi sen lopulta pakosalle häntä koipien välissä... Toivottavasti pikku supi oppii myös hieman varovaisuutta.

Koiravahtina

Larin vanhemmat lomailivat viime viikon Roomassa, joten me matkasimme Hankoon koiranhoitajiksi. Homma meinasi kyllä tyssätä heti alkuunsa, sillä kuin kohtalon oikusta sekä Una että Martta päättivät pitää juoksunsa juuri samaan aikaan. Tytöt olivat olleet hormonilääkityksellä muutamia päiviä juoksun keskeyttämiseksi, mutta hieman kuitenkin jännitti, kun sunnuntai-iltana Hankoon menimme: kuinka Hukka mahtaisi suhtautua? Tytöt tulivat meitä pihalle vastaan ja Hukka kömpi ulos autosta...haisteli kumpaakin hieman tavallista tarkemmin ja paineli sitten nostamaan koipeaan lähimpään pensaaseen. Tilanne selvä, lääkkeet olivat onneksi ehtineet vaikuttaa, eikä Hukkis innostunut tytöistä sen enempää, joten saatoimme huoletta jäädä pitämään seuraa koirille :).

Ja koirat pitivät seuraa toisilleen. Ilma oli hieno koko viikon ajan, joten vietimme aikaa pihalla, missä koirat olisivat viihtyneet vaikka kuinka kauan nuuskuttelemassa ja palloa jahtaamassa. Loppuviikosta Hukkista ei tosin enää arvannut pitää irti, sillä näimme pari kertaa kävelyltä tullessamme talon läheisessä metsikössä valkohäntäpeuroja, joita Suuri Metsästäjä olisi välttämättä halunnut päästä jahtaamaan. Parin peurojen jäljille suuntautuneen karkumatkan jälkeen pidimme Hukkaa sitten pihallakin pitkässä liinassa, vaikka eihän se koiran mielestä yhtä mukavaa ollutkaan.


















Käytimme myös hyväksemme tilavaa, kauttaaltaan kaakeloitua kylpyhuonetta ja pesimme Hukan (kun poika viimeksi pestiin kotona, kämppä lainehti eteistä myöten), joka onneksi alistui moiseen operaatioon jo edellistä kertaa paremmin ja seisoi kiltisti paikallaan sen suuremmin rimpuilematta. Ulkona oli sitten mukava kuivatella märkää turkkia.

Illat ja yötkin sujuivat rauhallisesti: Una nukkui eteisen oven edessä paikalla, jolla se muutenkin usein nukkuu, Martta nukkui alkuyöt Unan lähettyvillä ja hiipaili sitten muutaman kerran yläkertaan huoneeseen, jossa me nukuimme Hukkiksen kanssa. Hukka murahteli Martalle pari kertaa ja kerran tilanne yltyi molemminpuoliseksi murinaksi Martan hiippaillessa ryöväämään lattialla olleita Hukan nappuloita, mutta sitten koirat asettuivat nukkumaan sulassa sovussa, joskus jopa vierekkäin. Aamuisin lenkille lähtöä odottaessaan Hukkis jopa innostui leikkimään Martan kanssa pariin otteeseen: otukset tönivät ja puskivat toisiaan ja hamusivat toistensa naamaa kidat ammollaan hännät heiluen.

































Perjantaina alkuillasta Una sitten järjesti yllätyksen. Läksimme viemään koiria kävelylle vielä ennen kuin lähdimme ajamaan Helsinkiin (olimme menossa Larin vanhempia vastaan lentokentälle puolen yön aikaan). Hukka ja Martta kulkivat hihnoissa kuten tavallista, Una seurasi tapansa mukaan vapaana ja jäi, kuten usein, pihaan, eikä näyttänyt tahtovan tulla mukaamme kutsumisesta huolimatta. Kiersimme pienen lenkin Tvärminnen kylän kautta ja palasimme takaisin talolle. Una oli kadonnut. Lari läksi Hukan kanssa Hangon tien suuntaan ja minä Martan kanssa kylän suuntaan katsomaan näkyisikö tyttöä. Palasimme talolle reilun viiden minuutin kuluttua, Unaa ei ollut näkynyt. Laitoimme koirat sisälle, hyppäsimme autoon ja läksimme ajamaan Tvärminnen kylälle kävelemäämme reittiä. Tulimme risteykseen, josta olimme kääntyneet takaisin Larin vanhempien talon suuntaan; päätimme kuitenkin jatkaa suoraan ja käydä kääntymässä venesatamassa... Ja siellähän Una oli, istuskelemassa rannalla lähitalon suomenpystykorvauroksen, Kirren, ja sen omistajan kanssa :). Unski oli sitten kuitenkin ilmeisesti päättänyt lähteä peräämme, mutta ei sitten tajunnut kääntyä takaisin kotiin päin ja oli ilmeisesti tuttuja nähdessään sitten mennyt heidän luokseen satamaan. Kirren omistajakin ihmetteli Unan "karkumatkaa" kun "eihän se koskaan lähde pihasta minnekään yksin" ja oli jo ollut lähdössä tuomaan tyttöä takaisin kotiin. Seikkailu siis loppui hyvin ja mekin loppujen lopuksi ehdimme aivan ajoissa kentälle, kun olimme ensin tuoneet Hukan ja tavaramme kotiin. Eikä Hukka oksentanut matkalla kertaakaan :).

Hangossa

Kävimme taas pitkästä aikaa Hangossa Larin vanhempien luona parin päivän pikavierailulla. Hieman jännitti etukäteen kuinka kaikki sujuu: edellisellä kerralla Hukkis hermostui paikalla olevien vieraista ihmisistä ja äityi lopulta vahtimaan yläkertaa oikein kunnolla. Nyt paikalla olivat vain Larin vanhemmat, mutta koiria yksi aikaisempaa enemmän, Unan lisäksi viime syksynä Rekku Rescuen kautta Pärnusta tullut Martta. Hukka oli tavannut Martan pari kertaa aikaisemmin mm. Rajasaaressa, mutta pidempää aikaa koirat eivät olleet keskenään viettäneet ja kun Martta on varsin energinen, mietimme kuinka Hukkiksen pinna kestää.

Huoli oli kuitenkin turhaa. Menomatkalla jouduimme pysähtymään kertaalleen, kun Hukka yökkäsi tapansa mukaan, muuten matka sujui hyvin. Koirat pääsivät tutustumaan toisiinsa ensin pihalla ja sitten siirryimme sisälle ilman ongelmia, edes ovella ei tullut kränää sisäänmenosta. Tutut paikat oli pian katsastettu, eikä Hukkis tällä kertaa enää katsonut tarpeelliseksi merkkailla ovenpieliäkään. Martta härräsi kovasti ympärillä, änkesi rapsutettavaksi ja koetti tunkea syliin aina kun silmä vältti. Kun tyttönen kävi Hukan mielestä hieman liian tunkeilevaksi, murahti se pariin otteeseen hieman ja se riitti toisen rauhoittamiseen. Yhteiselo siis sujui mukavasti sisällä ja varsinkin ulkona, missä koirat nauttivat pihalla leikkimisestä ja juoksemisesta, sekä pidemmistä lenkeistä lähimetsissä. Hukan vahtivietti ei nostanut päätään, ainoastaan kerran täytyi haukkua unenpöpperössä Larin isälle tämän tullessa huoneeseen Hukan nukkuessa. Ei toinen varmaan hetkeen muistanut missä oli... Ilmakin suosi meitä, joten oikein mukava reissu, kaikenkaikkiaan. Kotimatka sujui sitten oksentamatta, hienoa!

Tässä vielä joitain kuvia ja videopätkät Martan ja Unan leikkitappelusta sekä Hukan ja Martan leikkitakaa-ajosta :).

Rajasaaressa

Rajasaari on varmasti Hukan lempipaikka. Siellä on tilaa ja mielenkiintoista maastoa juosta ja runsaasti mielenkiintoisia hajuja, koirakavereista puhumattakaan. Ja jos koirapuistoon menee tarpeeksi myöhään illalla, saattaapa siellä yhyttää tyhmänrohkean jäniksenkin...ovat vaan penteleet aika nopeita!

Tänään Hukka pääsi Rajasaareen toista kertaa leikkauksen jälkeen. Ensimmäisen kerran kävimme pari päivää sitten myöhään illalla, eikä paikalla silloin ollut muita koiria. Tänään läksimme päiväkävelylle ihastelemaan pitkästä aikaa hienoa ilmaa (pilkistelevä aurinko, tyyntä ja ehkä asteen verran pakkasen puolella) ja Hukkis pääsi nyt ensimmäistä kertaa hieman yli kuukauteen irti muiden koirien kanssa. Paikalla oli ehkä kymmenkunta koiraa ja Hukka tykästyi kovin kahteen samojediin, joiden kanssa se mennä viipotti ja nuuskutti pitkin saarta. Innostui välillä melkein hieman leikkimäänkin nuoremman kanssa. Mukavaa oli, että poika malttoi kuitenkin myös pitää meitä silmällä, ei lähtenyt huitelemaan aivan omille teilleen ja tuli luoksekin aina kutsuttaessa :).
Olin ottanut kameran mukaan, mutten sitten tietenkään muistanut saaressa koko asiaa. Harmi, olisin varmaan saanut mukavia kuvia.

Tässä kuitenkin muutama kuva, jotka Larin äiti otti aikaisemmin syksyllä, lokakuun puolivälin tienoilla Rajasaarireissulla, missä mukana olivat myös heidän koiransa bergamasconarttu Una ja myös Virosta adoptoitu Martta :).

Martta ja Una, josta tosin näkyy vain häntäpää...

Etualalla Martta Mastodontti, taustalla Hukkis tutustumassa huskysekoitukseen

Hukkis ja kaverit

Superkerttu :).

Kolmitassuinen Koira

Eilisiltaisella pitkällä kävelylenkillä jäimmekin kesän ensimmäisen kunnon ukkosmyrskyn jalkoihin ja olimme kaikki kotiin palatessamme uitettuja koiria, Hukka kirjaimellisesti. Kastuminen ei tosin juuri haitannut, sillä ilma oli todella lämmin, oikeasti kesän tuntuinen. Jyrinä ja salamointi oli välillä melkoisen vaikuttavaa, mutta Hukkis ei ollut moisesta moksiskaan, eli ei poika ainakaan ukkosta pelkää. Hyvä niin :).

Menomatkalla tapasimme vakiopuistikossa Hukan nemesiksen, arkkivihollisen numero yksi: Kolmitassuisen Koiran. Meteli oli taas melkoinen ja tällä kerralla Hukka aloitti sen (taitavat pojat vuorotella). Huikkasimme tervehdyksen Kolmitassun isännälle ja jatkoimme matkaa Sibeliuspuistoa kohti; rähinä hellitti ja Kolmitassu isäntineen seurasi meitä sopivan hajuraon säilyttäen. Pysähdyin sitten hetkeksi juttelemaan Kolmitassun isännän kanssa: olimme nähneet toisemme usein ja vilkutelleet ohikulkiessamme koirien reuhatessa toisilleen, mutta puheille emme olleet ryhtyneet. Heti juttelun alkuvaiheessa selvisi, että Kolmitassuhan on "tuttu" koira: kyseessä oli Rex, jonka olin nähnyt Viipurin Koirien kodinsaaneiden joukossa! Hukkiksen kohtalotoveri, jota kohtalo tosin oli kohdellut kovemmalla kädellä ennen onnenpotkua: ihmisiä, jotka ottivat asiakseen pelastaa kodittoman, loukkaantuneen koiran ja tarjota sille hyvän kodin. Rex on kuulemma nyt hyvin kotiutunut ja pitää lähipuistikkoa omana reviirinään, jota se sitten tarmokkaasti puolustaa muilta uroksilta kaikilla kolmella jalallaan ja varsin vaikuttavilla äänijänteillään... ja Hukkis pitää kunnia-asianaan vastata haasteeseen ;). Ehkäpä pojat pääsevät joskus tapaamaan toisensa "neutraalilla" maaperällä, ilman hihnoja. Ja silloin ehkä myös ilman rähinää.

Rexin tarina löytyy täältä.