Koiravahtina

Larin vanhemmat lomailivat viime viikon Roomassa, joten me matkasimme Hankoon koiranhoitajiksi. Homma meinasi kyllä tyssätä heti alkuunsa, sillä kuin kohtalon oikusta sekä Una että Martta päättivät pitää juoksunsa juuri samaan aikaan. Tytöt olivat olleet hormonilääkityksellä muutamia päiviä juoksun keskeyttämiseksi, mutta hieman kuitenkin jännitti, kun sunnuntai-iltana Hankoon menimme: kuinka Hukka mahtaisi suhtautua? Tytöt tulivat meitä pihalle vastaan ja Hukka kömpi ulos autosta...haisteli kumpaakin hieman tavallista tarkemmin ja paineli sitten nostamaan koipeaan lähimpään pensaaseen. Tilanne selvä, lääkkeet olivat onneksi ehtineet vaikuttaa, eikä Hukkis innostunut tytöistä sen enempää, joten saatoimme huoletta jäädä pitämään seuraa koirille :).

Ja koirat pitivät seuraa toisilleen. Ilma oli hieno koko viikon ajan, joten vietimme aikaa pihalla, missä koirat olisivat viihtyneet vaikka kuinka kauan nuuskuttelemassa ja palloa jahtaamassa. Loppuviikosta Hukkista ei tosin enää arvannut pitää irti, sillä näimme pari kertaa kävelyltä tullessamme talon läheisessä metsikössä valkohäntäpeuroja, joita Suuri Metsästäjä olisi välttämättä halunnut päästä jahtaamaan. Parin peurojen jäljille suuntautuneen karkumatkan jälkeen pidimme Hukkaa sitten pihallakin pitkässä liinassa, vaikka eihän se koiran mielestä yhtä mukavaa ollutkaan.


















Käytimme myös hyväksemme tilavaa, kauttaaltaan kaakeloitua kylpyhuonetta ja pesimme Hukan (kun poika viimeksi pestiin kotona, kämppä lainehti eteistä myöten), joka onneksi alistui moiseen operaatioon jo edellistä kertaa paremmin ja seisoi kiltisti paikallaan sen suuremmin rimpuilematta. Ulkona oli sitten mukava kuivatella märkää turkkia.

Illat ja yötkin sujuivat rauhallisesti: Una nukkui eteisen oven edessä paikalla, jolla se muutenkin usein nukkuu, Martta nukkui alkuyöt Unan lähettyvillä ja hiipaili sitten muutaman kerran yläkertaan huoneeseen, jossa me nukuimme Hukkiksen kanssa. Hukka murahteli Martalle pari kertaa ja kerran tilanne yltyi molemminpuoliseksi murinaksi Martan hiippaillessa ryöväämään lattialla olleita Hukan nappuloita, mutta sitten koirat asettuivat nukkumaan sulassa sovussa, joskus jopa vierekkäin. Aamuisin lenkille lähtöä odottaessaan Hukkis jopa innostui leikkimään Martan kanssa pariin otteeseen: otukset tönivät ja puskivat toisiaan ja hamusivat toistensa naamaa kidat ammollaan hännät heiluen.

































Perjantaina alkuillasta Una sitten järjesti yllätyksen. Läksimme viemään koiria kävelylle vielä ennen kuin lähdimme ajamaan Helsinkiin (olimme menossa Larin vanhempia vastaan lentokentälle puolen yön aikaan). Hukka ja Martta kulkivat hihnoissa kuten tavallista, Una seurasi tapansa mukaan vapaana ja jäi, kuten usein, pihaan, eikä näyttänyt tahtovan tulla mukaamme kutsumisesta huolimatta. Kiersimme pienen lenkin Tvärminnen kylän kautta ja palasimme takaisin talolle. Una oli kadonnut. Lari läksi Hukan kanssa Hangon tien suuntaan ja minä Martan kanssa kylän suuntaan katsomaan näkyisikö tyttöä. Palasimme talolle reilun viiden minuutin kuluttua, Unaa ei ollut näkynyt. Laitoimme koirat sisälle, hyppäsimme autoon ja läksimme ajamaan Tvärminnen kylälle kävelemäämme reittiä. Tulimme risteykseen, josta olimme kääntyneet takaisin Larin vanhempien talon suuntaan; päätimme kuitenkin jatkaa suoraan ja käydä kääntymässä venesatamassa... Ja siellähän Una oli, istuskelemassa rannalla lähitalon suomenpystykorvauroksen, Kirren, ja sen omistajan kanssa :). Unski oli sitten kuitenkin ilmeisesti päättänyt lähteä peräämme, mutta ei sitten tajunnut kääntyä takaisin kotiin päin ja oli ilmeisesti tuttuja nähdessään sitten mennyt heidän luokseen satamaan. Kirren omistajakin ihmetteli Unan "karkumatkaa" kun "eihän se koskaan lähde pihasta minnekään yksin" ja oli jo ollut lähdössä tuomaan tyttöä takaisin kotiin. Seikkailu siis loppui hyvin ja mekin loppujen lopuksi ehdimme aivan ajoissa kentälle, kun olimme ensin tuoneet Hukan ja tavaramme kotiin. Eikä Hukka oksentanut matkalla kertaakaan :).

Hangossa

Kävimme taas pitkästä aikaa Hangossa Larin vanhempien luona parin päivän pikavierailulla. Hieman jännitti etukäteen kuinka kaikki sujuu: edellisellä kerralla Hukkis hermostui paikalla olevien vieraista ihmisistä ja äityi lopulta vahtimaan yläkertaa oikein kunnolla. Nyt paikalla olivat vain Larin vanhemmat, mutta koiria yksi aikaisempaa enemmän, Unan lisäksi viime syksynä Rekku Rescuen kautta Pärnusta tullut Martta. Hukka oli tavannut Martan pari kertaa aikaisemmin mm. Rajasaaressa, mutta pidempää aikaa koirat eivät olleet keskenään viettäneet ja kun Martta on varsin energinen, mietimme kuinka Hukkiksen pinna kestää.

Huoli oli kuitenkin turhaa. Menomatkalla jouduimme pysähtymään kertaalleen, kun Hukka yökkäsi tapansa mukaan, muuten matka sujui hyvin. Koirat pääsivät tutustumaan toisiinsa ensin pihalla ja sitten siirryimme sisälle ilman ongelmia, edes ovella ei tullut kränää sisäänmenosta. Tutut paikat oli pian katsastettu, eikä Hukkis tällä kertaa enää katsonut tarpeelliseksi merkkailla ovenpieliäkään. Martta härräsi kovasti ympärillä, änkesi rapsutettavaksi ja koetti tunkea syliin aina kun silmä vältti. Kun tyttönen kävi Hukan mielestä hieman liian tunkeilevaksi, murahti se pariin otteeseen hieman ja se riitti toisen rauhoittamiseen. Yhteiselo siis sujui mukavasti sisällä ja varsinkin ulkona, missä koirat nauttivat pihalla leikkimisestä ja juoksemisesta, sekä pidemmistä lenkeistä lähimetsissä. Hukan vahtivietti ei nostanut päätään, ainoastaan kerran täytyi haukkua unenpöpperössä Larin isälle tämän tullessa huoneeseen Hukan nukkuessa. Ei toinen varmaan hetkeen muistanut missä oli... Ilmakin suosi meitä, joten oikein mukava reissu, kaikenkaikkiaan. Kotimatka sujui sitten oksentamatta, hienoa!

Tässä vielä joitain kuvia ja videopätkät Martan ja Unan leikkitappelusta sekä Hukan ja Martan leikkitakaa-ajosta :).

Kesäkuulumisia

Jestas sentään kun aika rientää! Edelleisestä päivityskerrasta on vierähtänyt jo kaksi ja puoli kuukautta ja siinä ajassa onkin sitten ehtinyt tapahtua yhtä ja toista; niin, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No koetetaan.

Osallistuimme Hukan kanssa siis Koirakoulu Silkkitassun arkitottelevaisuuden alkeiskurssille Heinäkuun alkupuolella. Kurssi oli lyhyt ja koostui kolmesta vajaan tunnin mittaisesta harjoituskerrasta (sikäli kun vielä muistan oikein), joilla todellakin harjoiteltiin aivan perusasioita - istumista, maahanmenoa, hihnakävelyä, luoksetuloa - ja Hukka taisikin olla kurssin vanhin nelijalkainen osallistuja. Asiat olivat meille sinänsä jo tuttuja, sillä olimme harjoitelleet niitä Hukan kanssa jonkinverran kotona, missä istuminen ja maahanmeno jo sujuivatkin melko mallikkaasti. Kursilla tilanne olikin sitten toinen: olimme ulkona mielenkiintoisten hajujen ja toisten koirien seurassa, eikä Hukkiksen keskittymiskyky säilynyt niissä olosuhteissa kovin kauaa. Harjoittelemalla asiat kuitenkin alkoivat pikkuhiljaa sujua ja saimme ötökän mm. istumaan käskystä - ensimmäistä kertaa ulkona :). Harjoittelua on sittemmin jatkettu, sekä kotona että ulkona, ja nykyisin "istu"-komento tai vastaava viitottu käsky toimivat jo kohtalaisen luotettavasti. No, ainakin silloin, kun poika on rauhallisessa mielentilassa. Edistystä on tapahtunut myös maahanmenossa ja vierellä kulkemisessa, vaikka niitä saamme kyllä vielä harjoitella melko lailla. Mutta kirjoittelen näistä myöhemmin lisää :).


Kuopiossa asuvat vanhempani olivat jo pitkään halunneet nähdä Hukan koko karvaisessa persoonassaan, mutta koska heillä on kissa (ihanainen Roosa-neiti) ja koska Hukka on reagoinut näkeminsä kissoihin likimain samoin kuin jäniksiin ja oraviin ("Tahtoo pyydystää! Saalis! Menen perään! Pliiiiis!"), emme olleet vielä päässeet vierailulle. Asia kuitenkin korjautui heinäkuun lopulla: sedälläni on pieni mökki Kuopion lähellä Karttulassa ja hän lupasi sen käyttöömme. Varasin siis muutamaksi päiväksi auton City Car Clubista, ajoimme pikavisiitille Kuopioon ja sieltä sitten muutamaksi päiväksi mökille Karttulaan, jonne myös vanhempani sitten saapuivat päivävierailulle. Otus oli tietenkin taas elementissään nuuskutellessaan pitkin mökin pihaa ja juostessaan pallon perässä... Naapurissa asusti myös keskikokoinen, vanha koiraherra, jota täytyi välillä käydä tervehtimässä. Hukan taipumus vartiointiin nosti hieman päätään vanhempieni saapuessa: isäni sai mökkiin tullessaan vastaansa melkoisen haukkuryöpyn, mutta koira kyllä sitten rauhoittui melko nopeasti (äidilleni ei haukuttu, ehkä samanlainen äänemme vaikutti asiaan...tai äitini kantama ruokakori ;). (Tämä vartiointitaipumus äityi sitten melko pahaksi, kun hieman myöhemmin kesällä vierailimme taas Larin vanhempien luona; kirjoitan siitä enemmän myöhemmin.)

Matkapahoinvoinnista reppana poika kyllä taas kärsi, varsinkin paluumatkalla, jolloin oikaisimme alkumatkasta hieman mutkaisempaa reittiä. Yökkimään oli pysähdyttävä lähes puolen tunnin välein, kunnes kaikki oli saatu ulos :(. Hukka selvästi stressaa autossa matkustamista, mikä varmaan osaltaan vaikuttaa asiaan: stressi ja jännittäminen -> pahoinvointi -> stressi ja jännittäminen. Täytyy kenties jatkossa kokeilla pidemmillä matkoilla rauhoittavia lääkkeitä. Harmi, kun ei ole omaa autoa, silloin pojan voisi totuttaa matkustamiseen toistuvilla lyhyillä ajoilla.

Pitkästä aikaa...

Onkin jo vierähtänyt melkoinen tovi siitä, kun viimeksi kirjoittelin Hukkiksen kuulumisia tänne, eli korkea aika saattaa tämä ajan tasalle.

Hukka ja Lari siis olivat alkukuusta vajaan viikon kanssani kenttätöissä Keski-Suomessa Karstulan suunnalla. Auto varustettiin tuliterällä takapenkin suojuksella ja Hukka turvavaljailla ja nokka käännettiin kohti pohjoista. Matkan nsimmäinen etappi oli Terrieri.netin kauppa Hyvinkäällä, josta kävimme ostamassa Hukalle matkaevääksi Orijenin ja Natural Menun ruokapussit (molemmat osoittautuivat erittäin hyviksi ja Hukkis syö niitä edelleen mielellään, voin suositella), samalla koiruus pääsi hieman jaloittelemaan. Lari myös siirtyi jatkamaan matkaan etupenkille; alkumatka oli mennyt takapenkillä Hukan totutellessa turvavaljaisiin. Matka jatkui Kangasalan kautta kohti Keuruuta ja kun tasainen moottoritie muuttui mutkaiseksi ja mäkiseksi maantieksi, alkoi Hukka voida pahoin ja oksensi. Eikä kerta jäänyt ainoaksi: vatsan tyhjennys suoritettiin vielä kaksi kertaa ennen Karstulaa… Toisella kerralla sentään ehdimme pysähtyä hakkuuaukion laitaan ja saada koiran ulos, mutta penkinsuojus tuli hyvään tarpeeseen.


Mökki, jonka olimme vuokranneet majapaikaksi, sijaitsi Karstulan kaakkoispuolella Pääjärven rannalla. Se osoittautui kauniiksi ja viihtyisäksi hirsimökiksi ja omistajan esitellessä meille paikkoja kulki Hukka ensimmäisenä hänen perässään ja tunki uteliaana kuononsa jokaisesta avatusta ovesta. Koira nautti ilmiselvästi saadessaan vapaasti kulkea perässämme ulos ja sisään ja oli alusta alkaen kuin kotonaan, eikä matkan epämukavuudesta ollut enää tietoakaan. Myöhemmin illalla Hukka alkoi levottomasti ravata olohuoneen ja eteisen väliä ja nuolla kovin itseään. Tarkemmin katsoessamme huomasimme, että poikaparan nivustaipeet olivat täynnä mäkäränpuremia, jotka kutisivat mitä ilmeisimmin melko pahasti. Mukaan ottamani desinfiointiaine kuitenkin auttoi ja pyyhinnän jälkeen koira pikkuhiljaa rauhoittui aloilleen, metsästi vain satunnaisesti häiritseviä itikoita (emme tietenkään olleet tajunneet sulkea peltejä heti saavuttuamme, joten ensimmäinen ilta ja yö kuluivat yleisten itikantappajaisten merkeissä). Päätimme, että Larin ja Hukan oli varmaan paras viettää päivät mökillä ja lähimaastossa eikä lähteä mukaani mäkäränsyötiksi.


Hukka nauttikin kovin saadessaan liikuskella vapaasti pihalla ja kulkea pitkässä juoksuliinassa lähistön pienillä mökkiteillä kaikkia metsän hajuja haistellen. Ei liikenteen meteliä, ei pakokaasuja, ei kohti sinkoavia polkupyöriä...siinä lepäsi sekä koiran, että omistajan hermo.


Työtkin tulivat tehdyksi ja muutaman päivän kuluttua suuntasimme takaisin Helsinkiin. Kun Hukka huomasi että rupesimme pakkaamaan tavaroita ja kantamaan niitä autoon, se pysytteli tiiviisti kannoilla, ei väistynyt paria metriä kauemmas, kuin varmistaakseen että sitä ei vain vahingossakaan unohdettaisi ottaa mukaan. Tuli mieleen, että olikohan poika hylätty juuri niin, "unohdettu" muuttokuormasta? Paluumatkalla Hukkis oksensi kerran heti alkumatkasta, mutta tien tasoituttua ongelmia ei enää ollut. Vaikuttaa siis siltä, että koira ei vain ole liiemmin tottunut automatkustukseen ja että pahoinvointi saattaa loppua kokonaan kokemuksen lisääntyessä. Toivotaan parasta :).

Seuraavan viikon vietin Pihtiputaalla, mutta koska vuokraamassamme mökissä asusti myös kovin allerginen pomoni, joutui Hukka jäämään Larin kanssa Helsinkiin. Hyvin pojat pärjäsivät kahdestaan, vaikka Hukka olikin hieman ihmetellyt poissaoloani, varsinkin aamulenkiltä palatessaan: toinen meistä kun jää yleensä nukkumaan toisen viedessä ötökän aamupisulle ja Hukka on ottanut tavakseen tulla nuolemaan nukkujan varpaat takaisin tultuaan…nyt sängyssä ei ollutkaan ketään.

Juhannus sujui rauhallisissa merkeissä. Kävimme aattoiltana Rajasaaressa, josta oli hyvä näkyvyys Seurasaaren kokon suuntaan. Paikalla oli myös muutama muu koira omistajineen, mutta huomattavasti rauhallisempaa kuin monina muina iltoina. Kävelylenkit Hukan kanssa olivat muutenkin oikein miellyttäviä, sillä kaupunki oli varsin hiljainen: kadunvarret tyhjinä autoista ja kulkijoita yhtä vähän kuin yleensä seitsemän aikaan sunnuntaiaamuisin. Kunpa Helsinki olisikin aina sellainen!

Maalle!

Lähtö lähenee :)! Eli huomenna suuntaamme ensi viikoksi Karstulaan: menen vielä tekemään sinne kenttätöitä ja Lari ja Hukka tulevat mukaan. Majapaikaksi olen varannut mukavan mökin, tai oikeastaan talonpoikaistyylisen pienen hirsitalon, jossa on iso piha, oma ranta ja lähimmät naapurit kilometrin päässä. Siellä on koiranpoikasen hyvä temmeltää ja viettää hieman lomaa kaupungista :).
Tavarat alkavat olla pakatut, auton penkinsuojus ja Hukan turvavyö hankittu, koiran ensiapupakkaus niin ikään mukana. Huomenna ajamme vielä Hyvinkään kautta, josta otamme Terrieri.netin kaupasta Hukalle mukaan vielä pari uudenlaista ruokasäkkiä, jospa ne vaikka maistuisivat krantulle otukselle paremmin.
Toivottavasti matka menee hyvin, eikä Hukka voi liikaa pahoin autossa...Pidetään peukkuja ja useita taukoja :).

Lääkärissä

Tänään oli Hukalla vuorossa eläinlääkärikäynti.

Kävin jokin aika sitten läpi Helsingin eläinlääkäreitä ja koetin etsiä paikkaa, joka olisi sopivasti lähistöllä. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt ja päädyin lopulta varaamaan ajan Eläinklinikka Herttaan Herttoniemeen, koska olin lukenut koirafoorumeilta muutamia ylistäviä kommentteja paikasta. Emme tahtoneet ryhtyä kuljettamaan poikaa julkisissa, hässäkkä olisi vaan ollut yksi stressinaihe lisää koiralle, joten päädyin vuokraamaan auton Stadionin Eurorentistä. Olin kysellyt soittaessani koirankuljetukseen sopivaa autoa ja ajettelin lähinnä farmaria, jossa otuksen saisi takatilaan; ne olivat kuitenkin kaikki varattuja, joten valitsin lopulta ajopelin pienimmästä luokasta: kun takapenkin vain saisi kaadettua, mahtuisi koiruus hyvin sinne pitkälleen.

Noudin auton kymmenen jälkeen. Sain tuliterän Hyundai Getzin, joka yllätyksekseni paljastui erinomaiseksi pikkuautoksi (yleensä ihastun suuriin maastureihin), jossa oli miellyttävät penkit ja hyvä näkyvyys ja joka tuntui kokoistaan suuremmalta, niin tiloiltaan kuin ajettavuudeltaan. Edellisestä ajomatkasta (pääsiäisen Hangonreissu) viisastuneena vuorasimme "koiratilan" ensin sanomalehdellä ja sitten vanhalla viltillä ja varasimme mukaan vielä pari vanhaa pyyhettä, jotka saisi nopeasti kuonon alle jos Hukkaa alkaisi taas oksettaa. Suihkin viltiin myös hyvän annoksen DAPia ja kun mies oli vielä käyttänyt koiraa lähipuistossa pikapisulla, olimme valmiit lähtöön. Hukka nousi autoon omin voimin pienen suostuttelun jälkeen ja suuntasimme kohti Itäväylää. Pitkälle emme kuitenkaan päässeet, kun miehen kysäistessä tajusin unohtaneeni koiran passin kotiin! Kaikki rokotusmerkinnät olivat tietenkin siinä, joten eihän siinä muu auttanut kuin suunnata takaisin läpyskää hakemaan. Aikaa onneksi oli hyvin. Toinen yritys sitten onnistui paremmin ja kun Hukkakin sitten asettui kaikessa rauhassa pitkäkseen, pääsimme kunnialla perille Herttoniemeen. Eikä poika voinut pahoinkaan niin lyhyellä matkalla, onneksi :).

Löysimme parkkipaikan aivan klinikan edestä ja pienen pissilenkin jälkeen menimme sisään. Hukka ilmeisestikin tajusi joutuneensa lääkäriin (hajukohan sen aina paljastaa) ja olisi mielellään poistunut samaa tietä. Se kuitenkin käyttäytyi siivosti odotushuoneessa, hieman tosin täytyi vinkua, ja saimme ötökän punnituksikin odottaessamme: 31,5 kiloa. Eli hoikassa kunnossa poika tosiaan on...mutta ainakin matolääkkeen annostus osui kohdalleen. Emme joutuneet odottamaan kovinkaan kauaa, kun eläinlääkäri Hanna Dyggve otti meidät vastaan. Todella mukava lääkäri, joka jutteli koiralle, tarjosi nameja ja rapsutteli sitä ennen tutkimuksen alkua; kyseli myös vaikutelmia Tallinnan tarhasta, kun kuuli meidän hakeneen Hukan sieltä. Ei ollut kuulemma itse käynyt paikalla. Hukka käyttäytyi kiltisti tutkimuksen ajan; se sai kolmoisrokotetehosteen ja todettiin terveeksi ja hyväkuntoiseksi. Ikäarviota kysyessäni lääkäri arveli sen yli kaksi- ja alle viisivuotiaaksi, eli Viron puolen arvio kolmesta-neljästä vuodesta osui hyvin samoihin. Maksoimme ja poistuimme tyytyväisinä: mukava paikka, jota käytämme varmasti jatkossakin.


Hukka autoon (jo melko sujuvasti) ja menoksi. Ajoimme suoraan Rajasaareen: olimme ajatelleet, että kun ötökkä pääsee koirapuistoon juoksemaan, jää autoilusta mukava muisto seuraavaa kertaa varten. Ja kyllä Hukka juoksikin, minkä haistelultaan ennätti. Oli mukava huomata, että vaikka koira pääsikin pitkästä aikaa vapaaksi, se kuitenkin piti meitä koko ajan silmällä ja tuli luokse kutsuttaessa. Hienosti se myös käyttäytyi parin tapaamamme koiran kanssa, jopa toisen uroksen: ei osoittanut pienintäkään merkkiä rähinästä, vaan haisteli toisia kauniisti kaikessa rauhassa häntäänsä heiluttaen. Lupaa siis hyvää jatkon koirapuistoiluun! Autoon mentiin jo ilman epäröintiä ja nyt Hukkis jo katseli kiinnostuneena ikkunasta. Kotona poika sitten ottikin muutaman tunnin päiväunet, rokote ilmeisesti hieman väsytti sitä kaiken jännityksen lisäksi.

Onnistunut päivä kaiken kaikkiaan!

Ja hauska pikkujuttu: iltalenkillä Hukka pysähtyi kadun varteen pysäköidyn auton viereen, katsoi autoa ja sitten minua kuin kysyen "mennäänkö tuolla?" Aikaisemmin koira ei ole pysäköityjä autoja noteerannut :).

Ps. Eläinlääkärikin pohti mahtaisiko pojassa olla sutta o_o.

Kyläilemässä

Pääsiäislomaa vietimme Hangon lähettyvillä Larin vanhempien luona. Mietimme lähtemistä jonkin verran, koska Hukka on kuitenkin ollut meillä vasta vähän aikaa ja ajattelimme reissaamisen ehkä stressaavan koiraa liikaa. Päätimme lopulta kuitenkin lähteä: Hukka saisi lomaa kaupungista ja pääsisi juoksemaan vapaana maalla ja näkisimme lisäksi, kuinka se suhtautuu automatkaan, uusiin ihmisiin ja toiseen koiraan.

Larin isä oli luvannut meille kyydin kumpaankin suuntaan ja saapui hakemaan meitä perjantaina iltapäivällä. Hukka saatiin auton takapenkille suuremmitta ongelmitta, vaikka hetken Lari sai poikaa luokseen houkutella. Koira oli moisesta kulkuneuvosta hieman ihmeissään -eihän se ole ollut autossa sitten Suomeen tulomatkan- mutta asettui pikkuhiljaa pitkäkseen. Pääsimme puoleenväliin kunnialla, mutta tunnin ajomatkan jälkeen otus alkoi voida huonosti ja oksensi...onneksi ei kuitenkaan Larin syliin. Toisenkin kerran pojan vielä täytyi yökätä ennen perille pääsyä.

Hyppäsimme Hukan kanssa autosta hieman ennen Larin vanhempien kotipihaa, jotta Hukka saisi tavata heidän koiransa, bergamasconarttu Unan, "neutraalilla" maaperällä. Una arastelee usein toisia koiria, mutta Hukkaan se oli heti tekemässä reippaasti tuttavuutta. Hukka oli yllättäen se varautuneempi osapuoli, ihmetteli kenties neidin ulkonäköä, mutta minkäänlaista rähinää ei ulkona kuitenkaan missään vaiheessa syntynyt. Sisällä ongelmia ilmeni aluksi lähiohitustilanteissa: kun kumpikin koiruus tahtoi kulkea yhtäaikaa ovista (usein eri suuntiin), ei tila oikein tahtonut riittää ja silloin oli Unalle aina rähähdettävä, samoin ulkoa sisälle tullessa. Ongelmasta kuitenkin päästiin, kun teimme muutaman kerran selväksi, että Unski menee sisälle ensin ja me vasta sitten...Hieman Hukka oli aluksi mustasukkainen myös Larin huomiosta, eikä oikein olisi päästänyt Unaa miehen rapsutettavaksi, tai muuten liikkumaan hänen lähellään. Talossa oli kuitenkin onneksi runsaasti tilaa, ja totuttelun jälkeen tilanne rauhoittui muutenkin.

Larin vanhempia Hukka tervehti melko pidättyvästi hieman haistelemalla; se ilmeisestikin tutustuu uusiin ihmisiin pikkuhiljaa, eikä ole heti kaikkien ylin ystävä. Tutustuttuaan, parin päivän päästä, poika kuitenkin jo kulki Larin isän perässä juustoleivän toivossa ja piti äidille seuraa keittiössä tämän valmistaessa ruokaa (lihanpaloilla oli asiaan varmasti vaikutusta...tie koirienkin sydämeen käy vatsan kautta :). Siis kaikki hyvin, tai ainakin melkein: Hukka katsoi tarpeelliseksi talon perusteellisen merkkaamisen :p. Se nosteli koipeaan useisiin ovenpieliin, joten saimme olla koko ajan silmä kovana vahtimassa ja kutsumassa poikaa pois, eikä sekään aina auttanut. Kai se tunsi tarpeelliseksi jättää jälkensä uuteen paikkaan...Onneksi Larin vanhemmat ovat koiraihmisiä :).

Pihalla olosta Hukka nautti silmin nähden suunnattomasti. Larin vanhemmat asuvat rauhallisessa paikassa, jossa ei ole lähistöllä naapureita eikä suurempia teitä, joten uskalsimme päästää koiran irti. Ja voi sitä riemua! Kun hihna irrotettiin ensimmäisen kerran, koira pinkaisi juoksuun ja juoksi pari suurtä kierrosta pihalla ja lähiniityllä, selvästi vain juoksemisen riemusta :). Se kuitenkin piti meitä koko ajan silmällä ja tuli kutsuttaessa heti luo. Se myös nouti innoissaan sille heitettyä palloa ja turhautti Unan perinpohjin olemalla aina toista nopeampi. Unski saattoi vain haukkua harmistustaan ja koettaa tarttua Hukkaa hännästä :).

Takaisin kotiin palasimme eilen alkuillasta ja vaikka matkalla taas oksennettiin kerran, ei matkasta näytä jääneen koiralle (tai muillekaan) suurempia traumoja (Larin vanhemmat jo ehdottelivat, että jospa jättäisimme Hukan heille... ainakin hoitopaikka pojalle siis tarvittaessa löytyy :). Vaatekaappi tosin taas täytyi kotona merkata pariin otteeseen, mutta se ei toivottavasti palaa tavaksi.

Muutama kuva reissusta: