Kolmitassuinen Koira

Eilisiltaisella pitkällä kävelylenkillä jäimmekin kesän ensimmäisen kunnon ukkosmyrskyn jalkoihin ja olimme kaikki kotiin palatessamme uitettuja koiria, Hukka kirjaimellisesti. Kastuminen ei tosin juuri haitannut, sillä ilma oli todella lämmin, oikeasti kesän tuntuinen. Jyrinä ja salamointi oli välillä melkoisen vaikuttavaa, mutta Hukkis ei ollut moisesta moksiskaan, eli ei poika ainakaan ukkosta pelkää. Hyvä niin :).

Menomatkalla tapasimme vakiopuistikossa Hukan nemesiksen, arkkivihollisen numero yksi: Kolmitassuisen Koiran. Meteli oli taas melkoinen ja tällä kerralla Hukka aloitti sen (taitavat pojat vuorotella). Huikkasimme tervehdyksen Kolmitassun isännälle ja jatkoimme matkaa Sibeliuspuistoa kohti; rähinä hellitti ja Kolmitassu isäntineen seurasi meitä sopivan hajuraon säilyttäen. Pysähdyin sitten hetkeksi juttelemaan Kolmitassun isännän kanssa: olimme nähneet toisemme usein ja vilkutelleet ohikulkiessamme koirien reuhatessa toisilleen, mutta puheille emme olleet ryhtyneet. Heti juttelun alkuvaiheessa selvisi, että Kolmitassuhan on "tuttu" koira: kyseessä oli Rex, jonka olin nähnyt Viipurin Koirien kodinsaaneiden joukossa! Hukkiksen kohtalotoveri, jota kohtalo tosin oli kohdellut kovemmalla kädellä ennen onnenpotkua: ihmisiä, jotka ottivat asiakseen pelastaa kodittoman, loukkaantuneen koiran ja tarjota sille hyvän kodin. Rex on kuulemma nyt hyvin kotiutunut ja pitää lähipuistikkoa omana reviirinään, jota se sitten tarmokkaasti puolustaa muilta uroksilta kaikilla kolmella jalallaan ja varsin vaikuttavilla äänijänteillään... ja Hukkis pitää kunnia-asianaan vastata haasteeseen ;). Ehkäpä pojat pääsevät joskus tapaamaan toisensa "neutraalilla" maaperällä, ilman hihnoja. Ja silloin ehkä myös ilman rähinää.

Rexin tarina löytyy täältä.

Muutamia kuvia

Tässäpä muutamia kuvia viime päiviltä : ).

Kävelyllä 18.5. Huomaa korvien norppa-asento... Hukkiksen lempi-ilme kun se tahtoo olla pieni ja söpö.








Pupua vahtimassa (harvinaisen rauhallisena).













Lähdin koiruuden kanssa eilen puolen yön jälkeen iltalenkille Sibeliuspuistoon. Ilma oli valtavan hieno, lämmin, kostea ja sumuinen. Soitin puistosta Larille ja pyysin tuomaan kameran ja jalustan; tässä pari kuvaa. Lisää kuvia on valokuvablogis- sani.















Lenkin jälkeen oli mukavaa kelliä omalla patjalla : ).

"Oikeanpuoleinen liikenne"

Sattuipahan taas tapaus eilen aamulenkillä. Lähdin viemään Hukkista aamukävelylle seisemän aikoihin. Ilma oli hieno eikä liikkeellä ollut juuri ketään (pyhäpäivänä), joten kuljimme kaikessa rauhassa tuttua reittiä: puistonviertä pitkin Mikael Lybeckin katua, sitten Linnankoskenkadun yli Lastensairaalan pikkupuistikkoon ja Merikannontietä takaisin kohti Linnankoskenkatua. Koira kulki hienosti, ei juuri vetänyt, kuunteli naksautuksia ja otti herkkupaloja, ei räyhännyt satunnaisille pyörille eikä muillekaan kulkijoille. Ylitimme risteyksen ja suuntasimme kohti kotia Stenbäckinkatua pitkin. Kuljimme, kuten tavallista, kadun sairaalanpuoleisella jalkakäytävällä. Tällä puolella katuahan jalkakäytävä rajautuu koko matkalla sairaalan pihaa reunustavaan kiviaitaan ja aidan ja jalkakäytävän väliin jää kapea, muutaman kymmenen sentin levyinen nurmikaitale (toinen puoli rajautuu ajoväylään).


Kuljin Hukan kanssa tätä, omaan kulkusuuntaani nähden vasenta jalkakäytävän reunaa; koira kulki vasemmalla puolellani ja nuuski muurinvierustan hajuja. Jossain vaiheessa huomasin, että meitä lähestyy vastaan tarmokkaasti kävelevä mieshenkilö, joka kävelee niin ikään jalkakäytävän muurinpuoleista reunaa. En kiinnittänyt häneen sen suurempaa huomiota, koska ajattelin hänen ohittavan meidät sujuvasti oikealta puoleltamme muuten tyhjällä jalkakäytävällä. Väärä luulo. Mies kävelee vauhdilla meitä kohti, eikä osoita pienintäkään merkkiä väistämisestä; kun hän sitten on parin, kolmen metrin päässä ja tulee yhä suoraan kohti, yritän viime hetkellä siirtyä koiran kanssa syrjään ainoaan vapaaseen suuntaan oikealle. Mies ei vieläkään hidasta, vaan tunkee vauhdilla meidän ja muurin väliin jäävästä kapeasta tilasta...Hukka tietysti luulee miehen tulevan päälle ja rähähtää. Meikäläiseltä meinaa palaa pinna ja kun tyyppi mulkaisee meitä pahasti ohikulkiessaan, huudan hänen peräänsä "Olisit ehkä voinut väistää vähän!", johon saan vastauksen "Meillä on täällä oikeanpuoleinen liikenne!" Aaaargh! Kommentoin vielä hänen selälleen "No niin on, mutta koiran kanssa nyt vaan on luontevinta kulkea pientareen puolella!" Jatkan matkaa sappi kiehuen. Jonkin ajan päästä meitä kävelee vastaan nainen, jota Hukka katsoo varuillaan ja ehdin jo ajatella että nyt koira sitten alkaa rähistä kaikille vastaantulijoille, mutta nainen ohittaa meidät sujuvasti ajoradan puolelta ja ohitus sujuu ongelmitta. Mitähän hittoa kyseisen "herrasmiehen" päässä mahtoi liikkua? Olisiko lähemmäs parimetrisen, bodarinoloisen tyypin miehinen itsetunto kokenut liian suuren kolauksen, jos olisi joutunut hieman väistämään 160 senttistä naista ja koiraa? Onneksi suurin osa ihmisistä on kuitenkin fiksuja.

Mitäs muuta onkaan sitten tapahtunut viimeisimmän kirjoituksen jälkeen... Harjoittelimme parisen viikkoa sitten polkupyörien kohtaamista Kirsin ja hänen pyöränsä avustuksella, eikä Hukka ole sen jälkeen moisista kulkupeleistä juuri enää hätkähtänyt: suurin osa saa mennä rauhassa. Ainoastaan kapeammissa paikoissa, tilanteissa joissa pyörä ajaa vastaan (siis koiran mielestä hyökkää), täytyy otuksen niille kommentoida. Eli tilanteessa ollaan edistytty mukavasti :).


Viime perjantaina Hukka pestiin. Koettelemuksesta selvittiin ilman suurempaa tappelua, vaikka poika kyllä yrittikin paeta wc-pöntön alle (minne se ei todellakaan sovi). Pesun jälkeen vanhaa karvaa irtosi oikein urakalla ja sitä kuoputettiin koirasta kasoittain. Nyt jäljellä alkaa olla enää irtoamaton, karhea peitinkarva, ja meillä on kasassa lanka-ainekset vaikka villapaitaan : ).


Myös Hukalle aikaa sitten tilattu koirafuton saapui viimein ja saimme sen eilen lattialle. Peti otettiin heti käyttöön ja vaikuttaa kokonsa puolestakin oikein sopivalta.

Tässäpä tältä erää : ).