Eilisiltaisella pitkällä kävelylenkillä jäimmekin kesän ensimmäisen kunnon ukkosmyrskyn jalkoihin ja olimme kaikki kotiin palatessamme uitettuja koiria, Hukka kirjaimellisesti. Kastuminen ei tosin juuri haitannut, sillä ilma oli todella lämmin, oikeasti kesän tuntuinen. Jyrinä ja salamointi oli välillä melkoisen vaikuttavaa, mutta Hukkis ei ollut moisesta moksiskaan, eli ei poika ainakaan ukkosta pelkää. Hyvä niin :).
Menomatkalla tapasimme vakiopuistikossa Hukan nemesiksen, arkkivihollisen numero yksi: Kolmitassuisen Koiran. Meteli oli taas melkoinen ja tällä kerralla Hukka aloitti sen (taitavat pojat vuorotella). Huikkasimme tervehdyksen Kolmitassun isännälle ja jatkoimme matkaa Sibeliuspuistoa kohti; rähinä hellitti ja Kolmitassu isäntineen seurasi meitä sopivan hajuraon säilyttäen. Pysähdyin sitten hetkeksi juttelemaan Kolmitassun isännän kanssa: olimme nähneet toisemme usein ja vilkutelleet ohikulkiessamme koirien reuhatessa toisilleen, mutta puheille emme olleet ryhtyneet. Heti juttelun alkuvaiheessa selvisi, että Kolmitassuhan on "tuttu" koira: kyseessä oli Rex, jonka olin nähnyt Viipurin Koirien kodinsaaneiden joukossa! Hukkiksen kohtalotoveri, jota kohtalo tosin oli kohdellut kovemmalla kädellä ennen onnenpotkua: ihmisiä, jotka ottivat asiakseen pelastaa kodittoman, loukkaantuneen koiran ja tarjota sille hyvän kodin. Rex on kuulemma nyt hyvin kotiutunut ja pitää lähipuistikkoa omana reviirinään, jota se sitten tarmokkaasti puolustaa muilta uroksilta kaikilla kolmella jalallaan ja varsin vaikuttavilla äänijänteillään... ja Hukkis pitää kunnia-asianaan vastata haasteeseen ;). Ehkäpä pojat pääsevät joskus tapaamaan toisensa "neutraalilla" maaperällä, ilman hihnoja. Ja silloin ehkä myös ilman rähinää.
Rexin tarina löytyy täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti