Koira joka ei ehtinyt kotiin

"Minttu", n. 12-vuotias hysky/malamuutti-narttu hylättiin espanjalaiselle Asperonasin tarhalle perheestään syyskuun alkupuolella. Perhe ilmoitti muuttavansa pienempään asuntoon ja niinpä koiravanhus jätettiin tarhalle, kymmenien muiden hylättyjen ja kodittomien koirien joukkoon. Häkissään Minttu sitten raapi koppinsa verkko-ovea ja ulvoi ihmistensä perään, kärsi kuumasta paksussa, takkuisessa, hoitamattomassa turkissaan.

Joskus syyskuun puolivälin tienoilla näin Mintun Kodittomat Espanjan Koirat ry:n sivuilla, missä mummolle etsittiin kiireellisesti uutta kotia. Ajatus alkoi itää: miksipäs emme tarjoaisi vanhukselle paikkaa eläkepäivien viettoa varten, oli niitä sitten jäljellä kuukausia, vuosi, ehkä jopa kaksi. Nythän meillä maalle muuton myötä oli hyvät puitteet: saisi Minttu mennä pihalla omaan tahtiinsa, kaivella kuoppia Hukan kanssa ja ihmetellä talvella luntakin, ensimmäistä kertaa elämässään.

Otin viime viikon lopulla yhteyttä yhdistyksen edustajaan ja asiat alkoivat edetä ripeään tahtiin, olihan mummolla kiire päästä pois tarhalta, kuumasta ja hälinästä. Eläinlääkäri tarkasti Mintun perjantaina ja totesi sen hieman tavallisesta poikkeavia munuaisarvoja lukuunottamatta ikäisekseen terveeksi ja hyväkuntoiseksi ja näytti vihreätä valoa matkaa varten. Täytin tarvittavat lomakkeet, postitin ne maanantaina, maksoin luovutusmaksun tiistaina. Minttu olisi tulossa kotiin seuraavana tiistaina, aikaisemmin ei sopivaa suoraa lentoa ollut järjestettävissä. Aloin suunnitella matkaa Helsinki-Vantaalle mummoa noutamaan.

Sitten saapui viesti: Mintun takaruumis oli halvaantunut yllättäen, eikä mummo päässyt enää kävelemään. Mitään ei ollut tehtävissä: Minttu päästettiin kärsimyksistään tarhalla, neljä päivää ennen kuin se olisi matkannut luoksemme, kotiin.

En koskaan saanut tietää oikeaa nimeäsi.
Sitä nimeä, jonka tunsit kaksitoista vuotta.
Emme koskaan ehtineet tavata toisiamme,
emme ehtineet haistella syksyn lehtien kirpeätä tuoksua,
emme ehtineet kulkea talven valkoisessa metsässä.

Sen minä olisin sinulle halunnut antaa,
edes yhden valkoisen talven.

Sillä sinä ehdit tehdä pesän sydämeeni,
ehdit käpertyä sinne lämpöiseksi keräksi
niinä muutamina päivinä joina sinua ajattelimme,
sinua odotimme.

Siellä minä sinua kannan,
kaikkina tulevina talvina.

Ah, kevät...

... ja kaikki ihanat, juoksuiset narttukoirat, joiden sulotuoksut leijailevat Hukkapoikasen pikku kuonoon ja saavat hormonit hyrräämään! Hyrräävien hormoneiden sekaan hukkuvat sitten niin korvat, ruokahalu kuin kaikki muut ajatuksetkin: lenkeillä mennään (tai ainakin yritetään mennä) tuhatta ja sataa kuono maassa, hajujen perässä singahdellen, kotona huokaillaan ja piipitetään ja tahdotaan ulos tunnin välein.

Mutta tänään moiselle touhotukselle tuli loppu, kun poika sai niskaansa Suprelorin implantin, hormonikapselin, joka alentaa uroskoiran testosteronituotannon nollaan jopa puoleksi vuodeksi. Kyseessä on ensimmäinen lemmikkieläimille tarkoitettu ehkäisylääke ja sen pitäisi olla vaikutukseltaan kastraatiota vastaava, eli huomattavasti tehokkaampi kuin meidänkin aikaisemmin käyttämiemme anti-testosteroniruiskeiden. Melkoisen tyyris lääke on kyseessä, kahden kapselin myyntipakkauksella on hintaa 180€, mutta jos tuo tosiaan toimii hyvin ja ongelmitta, niin on se hintansa väärti; minä kun en vieläkään mielelläni teetä Hukkikselle nukutusta vaativia toimenpiteitä, joten kastrointi ei ole ainakaan lähitulevaisuudessa ohjelmassa. Toinen kapseli jäi meillä eläinlääkärin jääkaappiin odottamaan seuraavaa asennuskertaa sitten joskus puolen vuoden päästä :).

Hukkiksen sydämen suhteen kaikki näyttää kuitenkin edelleen hyvältä! Nesteenpoistolääkkeethän lopetimme jo muutama kuukausi sitten ja nyt pojalla on takana vajaat pari viikkoa myös ilman sydänlääkettä. Sen kummempia vaikutuksia emme ole lääkkeen lopetuksella havainneet olevan, vaan Hukkis on käyttäytynyt aivan normaalisti. Nyt lääkäri sitten kuunteli sydämen ja keuhkot: sydän lyö tasaisesti ja vahvasti eikä keuhkoista kuulu mitään nesteen kertymiseen viittaavaa. Eli kaikki kuulostaisi olevan kunnossa :D. Pidämme tietysti tilannetta vielä tarkasti silmällä :).

Silppua

No heippa vaan taas! Sorruin viimein ostamaan digijärjestelmäkameran ja ensimmäiseksi sitä piti tietenkin testata kuvaamalla Hukkaa. Kamera näyttää toimivan siinä kuin entinen pokkarikin (heh) ja kun ehdin perehtyä siihen oikein kunnolla, saa sillä varmasti aivan eri tasoisia kuvia. Nissä nyt ei sen ihmeellisempää ole, onpahan vain taas pari kuvaa korvaeläimestä:

Näissä kuvissakin muuten näkyy, kuinka Hukkiksen silmät heijastavat vihreätä valoa... Kiinnitin siihen huomiota joskus, kun olimme pimeällä ulkona Hukan, Martan ja Unan kanssa Larin vanhempien luona. Koirat tunnisti pimeässä silmien heijastuksen perusteella: Hukalla vihreää, Martalla oranssinkeltaista, Unalla lähes valkoista.


Hukalle on silloin tällöin ostettu jokin pehmolelu, jotka ovat otuksen käsittelyssä osoittautuneet varsin lyhytikäisiksi. Kävimme jokin aika sitten läheisellä kirppiksellä ja ostimme sieltä vanhan, ison nallen; ajattelimme sen olevan hyvä paini- ja riepotuslelu. Näin siinä sitten kävi:





Tuossa vaiheessa nalle takavarikoitiin ja se odottaa nyt vaatehuoneessa tyhjennystä ja uusia täytteitä (vanhoja riepuja)... Ja ensi kerralla muistamme tarkistaa täytteen laadun etukäteen (nuo pienet styroksipallerot sähköistyvät varsin mielenkiintoisella tavalla :P).

Koiraotus alkaa huomautella lattianrajasta että on iltakävelyn aika, joten jätän tämän naputtelun tällä erää tähän :).