Ah, kevät...

... ja kaikki ihanat, juoksuiset narttukoirat, joiden sulotuoksut leijailevat Hukkapoikasen pikku kuonoon ja saavat hormonit hyrräämään! Hyrräävien hormoneiden sekaan hukkuvat sitten niin korvat, ruokahalu kuin kaikki muut ajatuksetkin: lenkeillä mennään (tai ainakin yritetään mennä) tuhatta ja sataa kuono maassa, hajujen perässä singahdellen, kotona huokaillaan ja piipitetään ja tahdotaan ulos tunnin välein.

Mutta tänään moiselle touhotukselle tuli loppu, kun poika sai niskaansa Suprelorin implantin, hormonikapselin, joka alentaa uroskoiran testosteronituotannon nollaan jopa puoleksi vuodeksi. Kyseessä on ensimmäinen lemmikkieläimille tarkoitettu ehkäisylääke ja sen pitäisi olla vaikutukseltaan kastraatiota vastaava, eli huomattavasti tehokkaampi kuin meidänkin aikaisemmin käyttämiemme anti-testosteroniruiskeiden. Melkoisen tyyris lääke on kyseessä, kahden kapselin myyntipakkauksella on hintaa 180€, mutta jos tuo tosiaan toimii hyvin ja ongelmitta, niin on se hintansa väärti; minä kun en vieläkään mielelläni teetä Hukkikselle nukutusta vaativia toimenpiteitä, joten kastrointi ei ole ainakaan lähitulevaisuudessa ohjelmassa. Toinen kapseli jäi meillä eläinlääkärin jääkaappiin odottamaan seuraavaa asennuskertaa sitten joskus puolen vuoden päästä :).

Hukkiksen sydämen suhteen kaikki näyttää kuitenkin edelleen hyvältä! Nesteenpoistolääkkeethän lopetimme jo muutama kuukausi sitten ja nyt pojalla on takana vajaat pari viikkoa myös ilman sydänlääkettä. Sen kummempia vaikutuksia emme ole lääkkeen lopetuksella havainneet olevan, vaan Hukkis on käyttäytynyt aivan normaalisti. Nyt lääkäri sitten kuunteli sydämen ja keuhkot: sydän lyö tasaisesti ja vahvasti eikä keuhkoista kuulu mitään nesteen kertymiseen viittaavaa. Eli kaikki kuulostaisi olevan kunnossa :D. Pidämme tietysti tilannetta vielä tarkasti silmällä :).

Silppua

No heippa vaan taas! Sorruin viimein ostamaan digijärjestelmäkameran ja ensimmäiseksi sitä piti tietenkin testata kuvaamalla Hukkaa. Kamera näyttää toimivan siinä kuin entinen pokkarikin (heh) ja kun ehdin perehtyä siihen oikein kunnolla, saa sillä varmasti aivan eri tasoisia kuvia. Nissä nyt ei sen ihmeellisempää ole, onpahan vain taas pari kuvaa korvaeläimestä:

Näissä kuvissakin muuten näkyy, kuinka Hukkiksen silmät heijastavat vihreätä valoa... Kiinnitin siihen huomiota joskus, kun olimme pimeällä ulkona Hukan, Martan ja Unan kanssa Larin vanhempien luona. Koirat tunnisti pimeässä silmien heijastuksen perusteella: Hukalla vihreää, Martalla oranssinkeltaista, Unalla lähes valkoista.


Hukalle on silloin tällöin ostettu jokin pehmolelu, jotka ovat otuksen käsittelyssä osoittautuneet varsin lyhytikäisiksi. Kävimme jokin aika sitten läheisellä kirppiksellä ja ostimme sieltä vanhan, ison nallen; ajattelimme sen olevan hyvä paini- ja riepotuslelu. Näin siinä sitten kävi:





Tuossa vaiheessa nalle takavarikoitiin ja se odottaa nyt vaatehuoneessa tyhjennystä ja uusia täytteitä (vanhoja riepuja)... Ja ensi kerralla muistamme tarkistaa täytteen laadun etukäteen (nuo pienet styroksipallerot sähköistyvät varsin mielenkiintoisella tavalla :P).

Koiraotus alkaa huomautella lattianrajasta että on iltakävelyn aika, joten jätän tämän naputtelun tällä erää tähän :).

Joulukortti

Rauhallista Joulua ja Hyvää Vuotta 2009!

Harrastus

Hukka on kehittänyt itselleen uuden lempiharrastuksen: myyrästyksen. Tavallisten kävelyreittiemme varsilta löytyy useita joutomaita ja ruohikkoisia tienreunuksia, jotka ovat myyrien asuttamia ja viime viikkojen ajan Hukkis on metsästänyt niitä suurella antaumuksella. Kuono tungetaan jokaiseen vastaantulevaan koloon ja kun nenä kertoo kolon olevan asutettu, alkaa innokas kaivaminen. Toistaiseksi saaliiksi on jäänyt vasta yksi epäonninen myyrä, jolla ei ilmeisesti ollut kolostaan varapoistumistietä. Tässä muutama kamerakännykkäkuva tämänaamuiselta kävelyltä; tällä kertaa maansiirtotyö ei tuottanut tulosta :).

Terveisiä Raumalta

Jaaha, edellisestä kirjoituskerrasta onkin sitten kulunut "vain" puoli vuotta, melkein. Aika kuluu ihan käsittämättömän nopeasti. Emme siis ole kadonneet maan päältä ja Hukkakin voi mainiosti :). Puolessa vuodessa on vain tapahtunut kaikenlaista ja kiirettä on piisannut... Muutimme elokuun alussa Raumalle uuden työni perässä ja asustelemme nyt siis täällä länsirannikolla. Muutto oli hirmuinen hässäkkä (suuret kiitokset vielä tätäkin kautta kaikille auttajille!) ja etukäteen hieman jännitti Hukkiksen suhtautuminen, mutta poika pärjäsi hienosti. Kun yhtä huonetta tyhjennettiin, laitettiin Hukka toiseen oven taakse odottamaan leluineen ja vesikuppeineen, ja pienen huolestuneen alkupiipityksen jälkeen se odotteli kaikessa rauhassa :). Matka Raumalle sujui oman auton takatilassa (hankimme sen hieman ennen muuttoa) ja perillä poika odotteli keittiössä tavaroiden sisälle kannon ajan.

Hukka hieman ihmetteli alkuun uutta asuntoa (meillä on täällä nyt mukavan tilava kolme huonetta ja keittiö sekä parveke) ja paikkaa ja näytti odottavan kotiinlähtöä, mutta on nyt jo täysin kotiutunut. Hukka on myös oppinut kulkemaan hissillä! Kämppämme on kerrostalon ylimmässä (viidennessä) kerroksessa ja portaat ovat kapeammat ja jyrkemmät kuin Helsingissä; hukka ei ole missään vaiheessa suostunut kulkemaan niitä ylös ja alasmenokin tyssäsi jokin aika sitten, kun otus oli liukunut yhden porrasvälin alas mahallaan, joten hissi jäi ainoaksi mahdollisuudeksi. Muutamaan otteeseen Hukkiksen joutui raahaamaan siihen epäilyttävään kopperoon väkisin, mutta onneksi koiruus oppi pian, ettei pelättävää ole. Nyt hissillä kuljetaan sujuvasti (ja toivotaan että se pysyy kunnossa!).

Seutu on huomattavasti rauhallisempaa kuin Taka-Töölö, illalla ei yhdeksän jälkeen juuri ketään liiku, joten lähistöllä on hyvä tehdä pitkiä kävelylenkkejä. Rajasaarta kyllä kaipaamme suuresti: lähistöllä on kyllä koira-aitaus jossa käymme varsin usein, mutta se on niin pieni, että Hukka ei siellä juuri pääse juoksemaan, ja jos paikalle sattuu toinen uroskoira, niin rähinähän siitä syntyy. Rauman kaksi muuta koira-aitausta ovat ilmeisesti yhtä pieniä...Täytyy kuitenkin käväistä joskus vilkaisemassa niitäkin.

Hukkiksen kunto on ollut hyvä :). Nesteenpoistolääkkeet vähennettiin pikkuhiljaa ja niiden syönti loppui kokonaan reilu kuukausi sitten. Nyt on käynnissä sydänlääkkeen vähennys: tällä hetkellä Hukka saa puolet aikaisemmasta annoksesta ja kohta sitäkin ryhdytään pienentämään. Käytimme Hukkaa jokin aika sitten paikallisessa eläinlääkäriasema KnowHaussa, missä lääkäri kuunteli pojan sydämen ja kehui sen lyövän hienosti. Kun sydänlääkkeestäkin on sitten päästy eroon, niin käytämme poikaa vielä kontrolliröntgenissä, jotta nähdään, ettei keuhkoihin ole ryhtynyt kertymään uudelleen nestettä. Hyvältä siis näyttää :).

Karvaräjähdyksiä

Hukkiksen karvanlähtö on nyt pahimmillaan; onkin pojalla jo korkea aika pudottaa talviturkki. Lattiat ovat täynnä karvaa, joka yön aikana mystisesti keräytyy tupoiksi nurkkiin ja ovenpieliin. Välillä löytyy tiiviitä valkoisia karvatuppoja kuin höyheniä tai untuvia. Mielenkiintoista, kuinka karvanlähtö etenee koirassa paikasta toiseen. Alusvillan irtoaminen alkoi lonkista, joista karvaa kuoputettiin kourakaupalla useita päiviä, sitten irtoaminen eteni kylkiin ja lapoihin ja nyt niskan ja kaulan tuuheasta harjasta on alkanut irrota untuvatuppoja. Takajalkojen pitkistä pöksyistä ja hännästä karva irtoaa viimeisenä. Irtoavan karvan kuoputtaminen ja nyppiminen on omituisen addiktoivaa puuhaa: irtoamassa oleva karva erottuu muun turkin joukosta vaaleana utuna ja kun sellaisesta kohdasta nyppäisee, tapahtuu pieni karvaräjähdys tiukkaan pakkautuneen villan irrotessa ja välillä tuntuu, että sitä riittää loputtomasti. Otan vielä vähän tuosta. Ja tuosta. Ja sitten onkin vierähtänyt puoli tuntia. Hukkis onneksi näyttää pitävän nyppimisestä ja köllöttää kyljellään tyytyväisenä tuhisten; vanha turkki varmaan hieman kutittaa ja turkin läpikäynti on otuksen mielestä varmaan pitkä lellimishetki. Pohjavillan irrottua turkki on varmasti myös paljon viileämpi, kun jäljelle jää lähinnä vain karkeampi ja jäykempi peitinkarva.
Irronneen karvan olemme keränneet talteen ja sitä onkin yhdessä viime keväisen karvanlähdön aikana kerätyn kanssa kertynyt jo pienehkö pahvilaatikollinen. Tiukkaan pakattuna. Olemme ajatelleet lähettää villan kehrättäväksi, kun tämänkertainen nyt loppuu... Koirankarvalanka on kuulemma lämmintä ja pehmeää.

Koiravahtina

Larin vanhemmat lomailivat viime viikon Roomassa, joten me matkasimme Hankoon koiranhoitajiksi. Homma meinasi kyllä tyssätä heti alkuunsa, sillä kuin kohtalon oikusta sekä Una että Martta päättivät pitää juoksunsa juuri samaan aikaan. Tytöt olivat olleet hormonilääkityksellä muutamia päiviä juoksun keskeyttämiseksi, mutta hieman kuitenkin jännitti, kun sunnuntai-iltana Hankoon menimme: kuinka Hukka mahtaisi suhtautua? Tytöt tulivat meitä pihalle vastaan ja Hukka kömpi ulos autosta...haisteli kumpaakin hieman tavallista tarkemmin ja paineli sitten nostamaan koipeaan lähimpään pensaaseen. Tilanne selvä, lääkkeet olivat onneksi ehtineet vaikuttaa, eikä Hukkis innostunut tytöistä sen enempää, joten saatoimme huoletta jäädä pitämään seuraa koirille :).

Ja koirat pitivät seuraa toisilleen. Ilma oli hieno koko viikon ajan, joten vietimme aikaa pihalla, missä koirat olisivat viihtyneet vaikka kuinka kauan nuuskuttelemassa ja palloa jahtaamassa. Loppuviikosta Hukkista ei tosin enää arvannut pitää irti, sillä näimme pari kertaa kävelyltä tullessamme talon läheisessä metsikössä valkohäntäpeuroja, joita Suuri Metsästäjä olisi välttämättä halunnut päästä jahtaamaan. Parin peurojen jäljille suuntautuneen karkumatkan jälkeen pidimme Hukkaa sitten pihallakin pitkässä liinassa, vaikka eihän se koiran mielestä yhtä mukavaa ollutkaan.


















Käytimme myös hyväksemme tilavaa, kauttaaltaan kaakeloitua kylpyhuonetta ja pesimme Hukan (kun poika viimeksi pestiin kotona, kämppä lainehti eteistä myöten), joka onneksi alistui moiseen operaatioon jo edellistä kertaa paremmin ja seisoi kiltisti paikallaan sen suuremmin rimpuilematta. Ulkona oli sitten mukava kuivatella märkää turkkia.

Illat ja yötkin sujuivat rauhallisesti: Una nukkui eteisen oven edessä paikalla, jolla se muutenkin usein nukkuu, Martta nukkui alkuyöt Unan lähettyvillä ja hiipaili sitten muutaman kerran yläkertaan huoneeseen, jossa me nukuimme Hukkiksen kanssa. Hukka murahteli Martalle pari kertaa ja kerran tilanne yltyi molemminpuoliseksi murinaksi Martan hiippaillessa ryöväämään lattialla olleita Hukan nappuloita, mutta sitten koirat asettuivat nukkumaan sulassa sovussa, joskus jopa vierekkäin. Aamuisin lenkille lähtöä odottaessaan Hukkis jopa innostui leikkimään Martan kanssa pariin otteeseen: otukset tönivät ja puskivat toisiaan ja hamusivat toistensa naamaa kidat ammollaan hännät heiluen.

































Perjantaina alkuillasta Una sitten järjesti yllätyksen. Läksimme viemään koiria kävelylle vielä ennen kuin lähdimme ajamaan Helsinkiin (olimme menossa Larin vanhempia vastaan lentokentälle puolen yön aikaan). Hukka ja Martta kulkivat hihnoissa kuten tavallista, Una seurasi tapansa mukaan vapaana ja jäi, kuten usein, pihaan, eikä näyttänyt tahtovan tulla mukaamme kutsumisesta huolimatta. Kiersimme pienen lenkin Tvärminnen kylän kautta ja palasimme takaisin talolle. Una oli kadonnut. Lari läksi Hukan kanssa Hangon tien suuntaan ja minä Martan kanssa kylän suuntaan katsomaan näkyisikö tyttöä. Palasimme talolle reilun viiden minuutin kuluttua, Unaa ei ollut näkynyt. Laitoimme koirat sisälle, hyppäsimme autoon ja läksimme ajamaan Tvärminnen kylälle kävelemäämme reittiä. Tulimme risteykseen, josta olimme kääntyneet takaisin Larin vanhempien talon suuntaan; päätimme kuitenkin jatkaa suoraan ja käydä kääntymässä venesatamassa... Ja siellähän Una oli, istuskelemassa rannalla lähitalon suomenpystykorvauroksen, Kirren, ja sen omistajan kanssa :). Unski oli sitten kuitenkin ilmeisesti päättänyt lähteä peräämme, mutta ei sitten tajunnut kääntyä takaisin kotiin päin ja oli ilmeisesti tuttuja nähdessään sitten mennyt heidän luokseen satamaan. Kirren omistajakin ihmetteli Unan "karkumatkaa" kun "eihän se koskaan lähde pihasta minnekään yksin" ja oli jo ollut lähdössä tuomaan tyttöä takaisin kotiin. Seikkailu siis loppui hyvin ja mekin loppujen lopuksi ehdimme aivan ajoissa kentälle, kun olimme ensin tuoneet Hukan ja tavaramme kotiin. Eikä Hukka oksentanut matkalla kertaakaan :).