Leikkaukseen 3. tammikuuta

Toinen ultraäänitutkimus tehtiin Viikin eläinsairaalassa pari viikkoa sitten. Hukan sydän tutkittiin oikein perinpohjaisesti ja toimenpide kestikin kaikkiaan reilun tunnin...Täytyi olla oikein ylpeä koirasta, niin kiltisti se seisoi syynättävänä, vaikka vieraita ihmisiä oli välillä paikalla useampiakin. Näyttää todellakin siltä että kysymyksessä on PDA, kaikki löydökset viittasivat siihen, eikä muuta vikaa löytynyt. Leikkaukseen Hukka siis on menossa, mutta aikaa ei saatu enää tämän vuoden puolelle, vaan vasta torstaiksi 3. tammikuuta. Siihen saakka jatketaan lääkitystä, otetaan kaikessa rauhassa ja katsotaan ettei poika rasitu liikaa. Pelottaa kyllä jonkinverran: PDAsta kärsivät koirat kuolevat yleensä nuorina ellei asialle tehdä mitään ja kun Hukka on sinnitellyt näin pitkään (arviolta nelisen vuotta), on vaarana se että suoni on arpeutunut ja repeää sidottaessa. Jos näin käy, voi syntyvä verenvuoto olla vaikeaa tyrehdyttää ja saattaa johtaa kuolemaan :(. Suonen kuntoa on etukäteen mahdoton selvittää, mutta leikkaus on kuitenkin se paras vaihtoehto ja onneksi yleisesti ottaen turvallinen kokeneen lääkärin suorittamana (leikkauskuolleisuus vain parin prosentin luokkaa).

Jos leikkaus onnistuu, joutuu Hukka olemaan sen jälkeen vuorokauden verran tehohoitoyksikössä tarkkailtavana. Hyvä sinänsä, mutta ikävää asiassa on se, ettemme voi olla sinä aikana sen luona. Luulee koiraparka vielä tulleensa uudelleen hylätyksi herätessään vieraassa paikassa tuntemattomien ihmisten keskellä; täytyy vain toivoa ettei se joudu kovin paniikkiin :(. Ehkä mukaan kannattaa laittaa oma tyyny ja jokin käytetty t-paita, jotta ainakin tuttuja hajuja olisi lähellä. Se sentään luvattiin järjestää, että saamme olla Hukkiksen kanssa ennen leikkausta siihen saakka, että poika rauhoitetaan ennen varsinaista narkoosia. Emme kyllä suostuisi sitä yksin jättämäänkään.

Pari viikkoa siis vielä. Ensi viikko on onneksi vapaata, joten voimme puuhata otuksen kanssa ja kenties saamme vihdoin sen hissiinmenonkin onnistumaan (tällä hetkellä hissiin menee puoli koiraa eikä sekään tahdo siellä kauaa pysyä :).

Potilas voi kuitenkin hyvin, tilanteeseen nähden :).

PDA - patentti ductus arteriosus

Hukka käytettiin perjantaina Eläinlääkäriasema HauMaussa sydämen ultraäänitutkimuksessa ja syy sivuääneen sekä sydämen laajentumiseen saatiin selville: patentti ductus arteriosus eli PDA. Tässä pojan kliininen diagnoosi:

"Hukalla on voimakas sydämen sivuääni (diast sin 5/6, thrilli). Ultraäänitutkimuksessa todetaan merkittävä sydämen vasemman kammion laajentuma ja lievä vasemman eteisen laajentuma. Sydänlihaksen supistuvuus on hieman normaalin alapuolella. Keuhkovaltimossa todetaan voimakasta veren turbulenssia. Sivuäänen luonne ja ultraäänilöydökset viittaavat synnynnäiseen sydänsairauteen, jossa sikiöaikainen verisuonijäänne aortan ja keuhkovaltimon välillä ei ole syntymän jälkeen normaalisti sulkeutunut (PDA eli persistoiva ductus arteriosus). Aloitetaan Prilium 300mg/ml- ja Furovet 40mg-lääkitys. Keskustellaan leikkausvaihtoehdosta ma 19.11."

Onni onnettomuudessa on siis se, että Hukan vaiva on korjattavissa leikkauksella; toisena vaihtoehtona olisi hoitaa oireita jatkuvalla lääkityksellä niin kauan kuin mahdollista. Saimme viikonlopun miettimisaikaa, mutta päätimme melkein samantien, että leikkaus on tässä tilanteessa se ehdottomasti paras vaihtoehto: Hukka on vielä nuori koira ja tilanteeseen nähden hyvässä kunnossa ja leikkauksella poika on mahdollista saada terveeksi, kunhan kaikki vain sujuu hyvin. Riskitöntähän leikkaaminen ei ole, mutta kuten alla olevasta tekstinpätkästä (lainattu Lahden Eläinlääkäriaseman sivuilta Seppo Lambergin "Koiran sydänsairaudet" -kirjoituksesta) käy ilmi, ei lääkehoidolla ehkä pystyttäisi parantamaan tilannetta kovinkaan kauaa:

"Patentti ductus arteriosus, PDA, on koiralla varsin yleinen synnynnäinen sydänvika. Tätä sairautta tavataan eniten villakoirilla, colliella, shetlannin lammaskoiralla ja saksanpaimenkoiralla. Ductus arteriosus on verisuoniyhteys, joka sikiöaikana yhdistää aortan ja keuhkovaltimon. Ductus sulkeutuu normaalisti syntymän yhteydessä. Jos näin ei tapahdu, kuormittaa virheellinen suonitus keuhkovaltimoa ja sydämen vasenta puolta. PDA:n yhteydessä kuultava sivuääni on hyvin tyypillinen ja erittäin voimakas. Leikkaushoito on mahdollinen, tällöin epänormaali verisuoniyhteys suljetaan ja onnistuneen leikkauksen jälkeen koira voi elää normaalin elinkaaren oireettomana. Leikkaus ei ole riskitön: jos ductus toimenpiteen aikana repeytyy, on seurauksena syntyvä verenvuoto useimmiten mahdoton kontrolloida. Lääkehoidon ennuste on huono."

Puhuin juuri puhelimessa Hukkaa tutkineen eläinlääkärin kanssa ja kerroin päätöksestämme. Hän oli asiasta ilahtunut ja sanoi sen olevan omasta mielestään myös se paras ratkaisu ja hän ryhtyy nyt selvittämään sopivaa ajankohtaa leikkaukselle, joka tehdään sitten Yliopistollisessa eläinsairaalassa.
Leikkaukseen saakka Hukka syö sydän- ja nesteenpoistolääkkeitä, jotta hengitystä saadaan helpotettua ja sydäntä vahvistettua narkoosia varten.

Että tällaista. Kyllä on koiraparalla huono tuuri, kun synnynnäisiä sydänsairauksia on vain alle 1%:lla koirista :(. Mutta Hukkiksessa nyt sitten ilmeisesti on saksanpaimenkoiraa ja vika on sieltä peräisin... Itseltä kyllä vierähti jonkinlainen murikka sydämeltä kun kuuli vian olevan parannettavissa, sillä sen viime tiistaisen lääkärikäynnin jälkeen ehti jo pelätä pahinta. Leikkaus tietysti jännittää ja pelottaa - ainakin kotiväkeä, potilas itse on onneksi asiasta autuaan tietämätön :) - mutta ennuste on hyvä ja parasta voidaan toivoa.

Nyt otetaan sitten rauhallisesti, koetetaan saada koiruus syömään muutakin kuin jäistä seitiä ja keitettyä kanaa ja ryhdytään harjoittelemaan hissiin menoa ja sillä kulkemista, leikkauksen jälkeen kun ne portaat eivät ole se paras vaihtoehto. Kyllä tämä tästä. Toivottavasti.

Huonoja uutisia :(

Saimme eilen huonoja uutisia, yllättäen. Hukkis on ollut viikon verran hyvin huono syömään ja kakonut silloin tällöin hieman, joten eilen sitten veimme pojan lääkäriin arvellen että kurkku on kenties kipeä. Kurkunkannesta kyllä löytyi rakkuloita, jotka saattavat olla syynä nykyiseen vaivaan ja niihin saatiin antibioottikuuri. Mutta paljon pahempaakin löytyi: pojan sydämessä on kuulemma todella voimakas sivuääni (kuulostaa ennemmin reiältä kuin läppävialta) ja sydän on myös laajentunut lähes kaksinkertaiseksi. Hyvä uutinen on, jos sellaisesta voi tässä yhteydessä puhua, ettei rytmihäiriöitä ole eikä keuhkoissa ole nestettä. Nyt koetetaan elää perjantaihin, jolloin Hukka pääsee sydänspesialistille ultraäänitutkimukseen. Sitten tiedämme enemmän... Sillä aikaa voidaan vain koettaa saada poika syömään hieman paremmin ja ottamaan lääkkeensä. Ja toivotaan että jotain on tehtävissä.

Kesäkuulumisia

Jestas sentään kun aika rientää! Edelleisestä päivityskerrasta on vierähtänyt jo kaksi ja puoli kuukautta ja siinä ajassa onkin sitten ehtinyt tapahtua yhtä ja toista; niin, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No koetetaan.

Osallistuimme Hukan kanssa siis Koirakoulu Silkkitassun arkitottelevaisuuden alkeiskurssille Heinäkuun alkupuolella. Kurssi oli lyhyt ja koostui kolmesta vajaan tunnin mittaisesta harjoituskerrasta (sikäli kun vielä muistan oikein), joilla todellakin harjoiteltiin aivan perusasioita - istumista, maahanmenoa, hihnakävelyä, luoksetuloa - ja Hukka taisikin olla kurssin vanhin nelijalkainen osallistuja. Asiat olivat meille sinänsä jo tuttuja, sillä olimme harjoitelleet niitä Hukan kanssa jonkinverran kotona, missä istuminen ja maahanmeno jo sujuivatkin melko mallikkaasti. Kursilla tilanne olikin sitten toinen: olimme ulkona mielenkiintoisten hajujen ja toisten koirien seurassa, eikä Hukkiksen keskittymiskyky säilynyt niissä olosuhteissa kovin kauaa. Harjoittelemalla asiat kuitenkin alkoivat pikkuhiljaa sujua ja saimme ötökän mm. istumaan käskystä - ensimmäistä kertaa ulkona :). Harjoittelua on sittemmin jatkettu, sekä kotona että ulkona, ja nykyisin "istu"-komento tai vastaava viitottu käsky toimivat jo kohtalaisen luotettavasti. No, ainakin silloin, kun poika on rauhallisessa mielentilassa. Edistystä on tapahtunut myös maahanmenossa ja vierellä kulkemisessa, vaikka niitä saamme kyllä vielä harjoitella melko lailla. Mutta kirjoittelen näistä myöhemmin lisää :).


Kuopiossa asuvat vanhempani olivat jo pitkään halunneet nähdä Hukan koko karvaisessa persoonassaan, mutta koska heillä on kissa (ihanainen Roosa-neiti) ja koska Hukka on reagoinut näkeminsä kissoihin likimain samoin kuin jäniksiin ja oraviin ("Tahtoo pyydystää! Saalis! Menen perään! Pliiiiis!"), emme olleet vielä päässeet vierailulle. Asia kuitenkin korjautui heinäkuun lopulla: sedälläni on pieni mökki Kuopion lähellä Karttulassa ja hän lupasi sen käyttöömme. Varasin siis muutamaksi päiväksi auton City Car Clubista, ajoimme pikavisiitille Kuopioon ja sieltä sitten muutamaksi päiväksi mökille Karttulaan, jonne myös vanhempani sitten saapuivat päivävierailulle. Otus oli tietenkin taas elementissään nuuskutellessaan pitkin mökin pihaa ja juostessaan pallon perässä... Naapurissa asusti myös keskikokoinen, vanha koiraherra, jota täytyi välillä käydä tervehtimässä. Hukan taipumus vartiointiin nosti hieman päätään vanhempieni saapuessa: isäni sai mökkiin tullessaan vastaansa melkoisen haukkuryöpyn, mutta koira kyllä sitten rauhoittui melko nopeasti (äidilleni ei haukuttu, ehkä samanlainen äänemme vaikutti asiaan...tai äitini kantama ruokakori ;). (Tämä vartiointitaipumus äityi sitten melko pahaksi, kun hieman myöhemmin kesällä vierailimme taas Larin vanhempien luona; kirjoitan siitä enemmän myöhemmin.)

Matkapahoinvoinnista reppana poika kyllä taas kärsi, varsinkin paluumatkalla, jolloin oikaisimme alkumatkasta hieman mutkaisempaa reittiä. Yökkimään oli pysähdyttävä lähes puolen tunnin välein, kunnes kaikki oli saatu ulos :(. Hukka selvästi stressaa autossa matkustamista, mikä varmaan osaltaan vaikuttaa asiaan: stressi ja jännittäminen -> pahoinvointi -> stressi ja jännittäminen. Täytyy kenties jatkossa kokeilla pidemmillä matkoilla rauhoittavia lääkkeitä. Harmi, kun ei ole omaa autoa, silloin pojan voisi totuttaa matkustamiseen toistuvilla lyhyillä ajoilla.

Koulun penkille

Hukka on nyt sitten ilmoitettu koirakouluun: menemme perjantaina Koirakoulu Silkkitassun arkitottelevaisuuden alkeiskurssille :). Saamme toivottavasti itsellemme hyviä koulutusohjeita ja Hukalle mukavaa vaihtelua. Tulevaisuudessa ovat sitten varmasti vuorossa arkitottelevaisuuden jatkokurssi, ohituskurssi ja verijälkikurssi. Ainakin tuon viimeisen pitäisi olla Hukan mieleen :).

Pitkästä aikaa...

Onkin jo vierähtänyt melkoinen tovi siitä, kun viimeksi kirjoittelin Hukkiksen kuulumisia tänne, eli korkea aika saattaa tämä ajan tasalle.

Hukka ja Lari siis olivat alkukuusta vajaan viikon kanssani kenttätöissä Keski-Suomessa Karstulan suunnalla. Auto varustettiin tuliterällä takapenkin suojuksella ja Hukka turvavaljailla ja nokka käännettiin kohti pohjoista. Matkan nsimmäinen etappi oli Terrieri.netin kauppa Hyvinkäällä, josta kävimme ostamassa Hukalle matkaevääksi Orijenin ja Natural Menun ruokapussit (molemmat osoittautuivat erittäin hyviksi ja Hukkis syö niitä edelleen mielellään, voin suositella), samalla koiruus pääsi hieman jaloittelemaan. Lari myös siirtyi jatkamaan matkaan etupenkille; alkumatka oli mennyt takapenkillä Hukan totutellessa turvavaljaisiin. Matka jatkui Kangasalan kautta kohti Keuruuta ja kun tasainen moottoritie muuttui mutkaiseksi ja mäkiseksi maantieksi, alkoi Hukka voida pahoin ja oksensi. Eikä kerta jäänyt ainoaksi: vatsan tyhjennys suoritettiin vielä kaksi kertaa ennen Karstulaa… Toisella kerralla sentään ehdimme pysähtyä hakkuuaukion laitaan ja saada koiran ulos, mutta penkinsuojus tuli hyvään tarpeeseen.


Mökki, jonka olimme vuokranneet majapaikaksi, sijaitsi Karstulan kaakkoispuolella Pääjärven rannalla. Se osoittautui kauniiksi ja viihtyisäksi hirsimökiksi ja omistajan esitellessä meille paikkoja kulki Hukka ensimmäisenä hänen perässään ja tunki uteliaana kuononsa jokaisesta avatusta ovesta. Koira nautti ilmiselvästi saadessaan vapaasti kulkea perässämme ulos ja sisään ja oli alusta alkaen kuin kotonaan, eikä matkan epämukavuudesta ollut enää tietoakaan. Myöhemmin illalla Hukka alkoi levottomasti ravata olohuoneen ja eteisen väliä ja nuolla kovin itseään. Tarkemmin katsoessamme huomasimme, että poikaparan nivustaipeet olivat täynnä mäkäränpuremia, jotka kutisivat mitä ilmeisimmin melko pahasti. Mukaan ottamani desinfiointiaine kuitenkin auttoi ja pyyhinnän jälkeen koira pikkuhiljaa rauhoittui aloilleen, metsästi vain satunnaisesti häiritseviä itikoita (emme tietenkään olleet tajunneet sulkea peltejä heti saavuttuamme, joten ensimmäinen ilta ja yö kuluivat yleisten itikantappajaisten merkeissä). Päätimme, että Larin ja Hukan oli varmaan paras viettää päivät mökillä ja lähimaastossa eikä lähteä mukaani mäkäränsyötiksi.


Hukka nauttikin kovin saadessaan liikuskella vapaasti pihalla ja kulkea pitkässä juoksuliinassa lähistön pienillä mökkiteillä kaikkia metsän hajuja haistellen. Ei liikenteen meteliä, ei pakokaasuja, ei kohti sinkoavia polkupyöriä...siinä lepäsi sekä koiran, että omistajan hermo.


Työtkin tulivat tehdyksi ja muutaman päivän kuluttua suuntasimme takaisin Helsinkiin. Kun Hukka huomasi että rupesimme pakkaamaan tavaroita ja kantamaan niitä autoon, se pysytteli tiiviisti kannoilla, ei väistynyt paria metriä kauemmas, kuin varmistaakseen että sitä ei vain vahingossakaan unohdettaisi ottaa mukaan. Tuli mieleen, että olikohan poika hylätty juuri niin, "unohdettu" muuttokuormasta? Paluumatkalla Hukkis oksensi kerran heti alkumatkasta, mutta tien tasoituttua ongelmia ei enää ollut. Vaikuttaa siis siltä, että koira ei vain ole liiemmin tottunut automatkustukseen ja että pahoinvointi saattaa loppua kokonaan kokemuksen lisääntyessä. Toivotaan parasta :).

Seuraavan viikon vietin Pihtiputaalla, mutta koska vuokraamassamme mökissä asusti myös kovin allerginen pomoni, joutui Hukka jäämään Larin kanssa Helsinkiin. Hyvin pojat pärjäsivät kahdestaan, vaikka Hukka olikin hieman ihmetellyt poissaoloani, varsinkin aamulenkiltä palatessaan: toinen meistä kun jää yleensä nukkumaan toisen viedessä ötökän aamupisulle ja Hukka on ottanut tavakseen tulla nuolemaan nukkujan varpaat takaisin tultuaan…nyt sängyssä ei ollutkaan ketään.

Juhannus sujui rauhallisissa merkeissä. Kävimme aattoiltana Rajasaaressa, josta oli hyvä näkyvyys Seurasaaren kokon suuntaan. Paikalla oli myös muutama muu koira omistajineen, mutta huomattavasti rauhallisempaa kuin monina muina iltoina. Kävelylenkit Hukan kanssa olivat muutenkin oikein miellyttäviä, sillä kaupunki oli varsin hiljainen: kadunvarret tyhjinä autoista ja kulkijoita yhtä vähän kuin yleensä seitsemän aikaan sunnuntaiaamuisin. Kunpa Helsinki olisikin aina sellainen!

Maalle!

Lähtö lähenee :)! Eli huomenna suuntaamme ensi viikoksi Karstulaan: menen vielä tekemään sinne kenttätöitä ja Lari ja Hukka tulevat mukaan. Majapaikaksi olen varannut mukavan mökin, tai oikeastaan talonpoikaistyylisen pienen hirsitalon, jossa on iso piha, oma ranta ja lähimmät naapurit kilometrin päässä. Siellä on koiranpoikasen hyvä temmeltää ja viettää hieman lomaa kaupungista :).
Tavarat alkavat olla pakatut, auton penkinsuojus ja Hukan turvavyö hankittu, koiran ensiapupakkaus niin ikään mukana. Huomenna ajamme vielä Hyvinkään kautta, josta otamme Terrieri.netin kaupasta Hukalle mukaan vielä pari uudenlaista ruokasäkkiä, jospa ne vaikka maistuisivat krantulle otukselle paremmin.
Toivottavasti matka menee hyvin, eikä Hukka voi liikaa pahoin autossa...Pidetään peukkuja ja useita taukoja :).

Kolmitassuinen Koira

Eilisiltaisella pitkällä kävelylenkillä jäimmekin kesän ensimmäisen kunnon ukkosmyrskyn jalkoihin ja olimme kaikki kotiin palatessamme uitettuja koiria, Hukka kirjaimellisesti. Kastuminen ei tosin juuri haitannut, sillä ilma oli todella lämmin, oikeasti kesän tuntuinen. Jyrinä ja salamointi oli välillä melkoisen vaikuttavaa, mutta Hukkis ei ollut moisesta moksiskaan, eli ei poika ainakaan ukkosta pelkää. Hyvä niin :).

Menomatkalla tapasimme vakiopuistikossa Hukan nemesiksen, arkkivihollisen numero yksi: Kolmitassuisen Koiran. Meteli oli taas melkoinen ja tällä kerralla Hukka aloitti sen (taitavat pojat vuorotella). Huikkasimme tervehdyksen Kolmitassun isännälle ja jatkoimme matkaa Sibeliuspuistoa kohti; rähinä hellitti ja Kolmitassu isäntineen seurasi meitä sopivan hajuraon säilyttäen. Pysähdyin sitten hetkeksi juttelemaan Kolmitassun isännän kanssa: olimme nähneet toisemme usein ja vilkutelleet ohikulkiessamme koirien reuhatessa toisilleen, mutta puheille emme olleet ryhtyneet. Heti juttelun alkuvaiheessa selvisi, että Kolmitassuhan on "tuttu" koira: kyseessä oli Rex, jonka olin nähnyt Viipurin Koirien kodinsaaneiden joukossa! Hukkiksen kohtalotoveri, jota kohtalo tosin oli kohdellut kovemmalla kädellä ennen onnenpotkua: ihmisiä, jotka ottivat asiakseen pelastaa kodittoman, loukkaantuneen koiran ja tarjota sille hyvän kodin. Rex on kuulemma nyt hyvin kotiutunut ja pitää lähipuistikkoa omana reviirinään, jota se sitten tarmokkaasti puolustaa muilta uroksilta kaikilla kolmella jalallaan ja varsin vaikuttavilla äänijänteillään... ja Hukkis pitää kunnia-asianaan vastata haasteeseen ;). Ehkäpä pojat pääsevät joskus tapaamaan toisensa "neutraalilla" maaperällä, ilman hihnoja. Ja silloin ehkä myös ilman rähinää.

Rexin tarina löytyy täältä.

Muutamia kuvia

Tässäpä muutamia kuvia viime päiviltä : ).

Kävelyllä 18.5. Huomaa korvien norppa-asento... Hukkiksen lempi-ilme kun se tahtoo olla pieni ja söpö.








Pupua vahtimassa (harvinaisen rauhallisena).













Lähdin koiruuden kanssa eilen puolen yön jälkeen iltalenkille Sibeliuspuistoon. Ilma oli valtavan hieno, lämmin, kostea ja sumuinen. Soitin puistosta Larille ja pyysin tuomaan kameran ja jalustan; tässä pari kuvaa. Lisää kuvia on valokuvablogis- sani.















Lenkin jälkeen oli mukavaa kelliä omalla patjalla : ).

"Oikeanpuoleinen liikenne"

Sattuipahan taas tapaus eilen aamulenkillä. Lähdin viemään Hukkista aamukävelylle seisemän aikoihin. Ilma oli hieno eikä liikkeellä ollut juuri ketään (pyhäpäivänä), joten kuljimme kaikessa rauhassa tuttua reittiä: puistonviertä pitkin Mikael Lybeckin katua, sitten Linnankoskenkadun yli Lastensairaalan pikkupuistikkoon ja Merikannontietä takaisin kohti Linnankoskenkatua. Koira kulki hienosti, ei juuri vetänyt, kuunteli naksautuksia ja otti herkkupaloja, ei räyhännyt satunnaisille pyörille eikä muillekaan kulkijoille. Ylitimme risteyksen ja suuntasimme kohti kotia Stenbäckinkatua pitkin. Kuljimme, kuten tavallista, kadun sairaalanpuoleisella jalkakäytävällä. Tällä puolella katuahan jalkakäytävä rajautuu koko matkalla sairaalan pihaa reunustavaan kiviaitaan ja aidan ja jalkakäytävän väliin jää kapea, muutaman kymmenen sentin levyinen nurmikaitale (toinen puoli rajautuu ajoväylään).


Kuljin Hukan kanssa tätä, omaan kulkusuuntaani nähden vasenta jalkakäytävän reunaa; koira kulki vasemmalla puolellani ja nuuski muurinvierustan hajuja. Jossain vaiheessa huomasin, että meitä lähestyy vastaan tarmokkaasti kävelevä mieshenkilö, joka kävelee niin ikään jalkakäytävän muurinpuoleista reunaa. En kiinnittänyt häneen sen suurempaa huomiota, koska ajattelin hänen ohittavan meidät sujuvasti oikealta puoleltamme muuten tyhjällä jalkakäytävällä. Väärä luulo. Mies kävelee vauhdilla meitä kohti, eikä osoita pienintäkään merkkiä väistämisestä; kun hän sitten on parin, kolmen metrin päässä ja tulee yhä suoraan kohti, yritän viime hetkellä siirtyä koiran kanssa syrjään ainoaan vapaaseen suuntaan oikealle. Mies ei vieläkään hidasta, vaan tunkee vauhdilla meidän ja muurin väliin jäävästä kapeasta tilasta...Hukka tietysti luulee miehen tulevan päälle ja rähähtää. Meikäläiseltä meinaa palaa pinna ja kun tyyppi mulkaisee meitä pahasti ohikulkiessaan, huudan hänen peräänsä "Olisit ehkä voinut väistää vähän!", johon saan vastauksen "Meillä on täällä oikeanpuoleinen liikenne!" Aaaargh! Kommentoin vielä hänen selälleen "No niin on, mutta koiran kanssa nyt vaan on luontevinta kulkea pientareen puolella!" Jatkan matkaa sappi kiehuen. Jonkin ajan päästä meitä kävelee vastaan nainen, jota Hukka katsoo varuillaan ja ehdin jo ajatella että nyt koira sitten alkaa rähistä kaikille vastaantulijoille, mutta nainen ohittaa meidät sujuvasti ajoradan puolelta ja ohitus sujuu ongelmitta. Mitähän hittoa kyseisen "herrasmiehen" päässä mahtoi liikkua? Olisiko lähemmäs parimetrisen, bodarinoloisen tyypin miehinen itsetunto kokenut liian suuren kolauksen, jos olisi joutunut hieman väistämään 160 senttistä naista ja koiraa? Onneksi suurin osa ihmisistä on kuitenkin fiksuja.

Mitäs muuta onkaan sitten tapahtunut viimeisimmän kirjoituksen jälkeen... Harjoittelimme parisen viikkoa sitten polkupyörien kohtaamista Kirsin ja hänen pyöränsä avustuksella, eikä Hukka ole sen jälkeen moisista kulkupeleistä juuri enää hätkähtänyt: suurin osa saa mennä rauhassa. Ainoastaan kapeammissa paikoissa, tilanteissa joissa pyörä ajaa vastaan (siis koiran mielestä hyökkää), täytyy otuksen niille kommentoida. Eli tilanteessa ollaan edistytty mukavasti :).


Viime perjantaina Hukka pestiin. Koettelemuksesta selvittiin ilman suurempaa tappelua, vaikka poika kyllä yrittikin paeta wc-pöntön alle (minne se ei todellakaan sovi). Pesun jälkeen vanhaa karvaa irtosi oikein urakalla ja sitä kuoputettiin koirasta kasoittain. Nyt jäljellä alkaa olla enää irtoamaton, karhea peitinkarva, ja meillä on kasassa lanka-ainekset vaikka villapaitaan : ).


Myös Hukalle aikaa sitten tilattu koirafuton saapui viimein ja saimme sen eilen lattialle. Peti otettiin heti käyttöön ja vaikuttaa kokonsa puolestakin oikein sopivalta.

Tässäpä tältä erää : ).

Lääkärissä

Tänään oli Hukalla vuorossa eläinlääkärikäynti.

Kävin jokin aika sitten läpi Helsingin eläinlääkäreitä ja koetin etsiä paikkaa, joka olisi sopivasti lähistöllä. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt ja päädyin lopulta varaamaan ajan Eläinklinikka Herttaan Herttoniemeen, koska olin lukenut koirafoorumeilta muutamia ylistäviä kommentteja paikasta. Emme tahtoneet ryhtyä kuljettamaan poikaa julkisissa, hässäkkä olisi vaan ollut yksi stressinaihe lisää koiralle, joten päädyin vuokraamaan auton Stadionin Eurorentistä. Olin kysellyt soittaessani koirankuljetukseen sopivaa autoa ja ajettelin lähinnä farmaria, jossa otuksen saisi takatilaan; ne olivat kuitenkin kaikki varattuja, joten valitsin lopulta ajopelin pienimmästä luokasta: kun takapenkin vain saisi kaadettua, mahtuisi koiruus hyvin sinne pitkälleen.

Noudin auton kymmenen jälkeen. Sain tuliterän Hyundai Getzin, joka yllätyksekseni paljastui erinomaiseksi pikkuautoksi (yleensä ihastun suuriin maastureihin), jossa oli miellyttävät penkit ja hyvä näkyvyys ja joka tuntui kokoistaan suuremmalta, niin tiloiltaan kuin ajettavuudeltaan. Edellisestä ajomatkasta (pääsiäisen Hangonreissu) viisastuneena vuorasimme "koiratilan" ensin sanomalehdellä ja sitten vanhalla viltillä ja varasimme mukaan vielä pari vanhaa pyyhettä, jotka saisi nopeasti kuonon alle jos Hukkaa alkaisi taas oksettaa. Suihkin viltiin myös hyvän annoksen DAPia ja kun mies oli vielä käyttänyt koiraa lähipuistossa pikapisulla, olimme valmiit lähtöön. Hukka nousi autoon omin voimin pienen suostuttelun jälkeen ja suuntasimme kohti Itäväylää. Pitkälle emme kuitenkaan päässeet, kun miehen kysäistessä tajusin unohtaneeni koiran passin kotiin! Kaikki rokotusmerkinnät olivat tietenkin siinä, joten eihän siinä muu auttanut kuin suunnata takaisin läpyskää hakemaan. Aikaa onneksi oli hyvin. Toinen yritys sitten onnistui paremmin ja kun Hukkakin sitten asettui kaikessa rauhassa pitkäkseen, pääsimme kunnialla perille Herttoniemeen. Eikä poika voinut pahoinkaan niin lyhyellä matkalla, onneksi :).

Löysimme parkkipaikan aivan klinikan edestä ja pienen pissilenkin jälkeen menimme sisään. Hukka ilmeisestikin tajusi joutuneensa lääkäriin (hajukohan sen aina paljastaa) ja olisi mielellään poistunut samaa tietä. Se kuitenkin käyttäytyi siivosti odotushuoneessa, hieman tosin täytyi vinkua, ja saimme ötökän punnituksikin odottaessamme: 31,5 kiloa. Eli hoikassa kunnossa poika tosiaan on...mutta ainakin matolääkkeen annostus osui kohdalleen. Emme joutuneet odottamaan kovinkaan kauaa, kun eläinlääkäri Hanna Dyggve otti meidät vastaan. Todella mukava lääkäri, joka jutteli koiralle, tarjosi nameja ja rapsutteli sitä ennen tutkimuksen alkua; kyseli myös vaikutelmia Tallinnan tarhasta, kun kuuli meidän hakeneen Hukan sieltä. Ei ollut kuulemma itse käynyt paikalla. Hukka käyttäytyi kiltisti tutkimuksen ajan; se sai kolmoisrokotetehosteen ja todettiin terveeksi ja hyväkuntoiseksi. Ikäarviota kysyessäni lääkäri arveli sen yli kaksi- ja alle viisivuotiaaksi, eli Viron puolen arvio kolmesta-neljästä vuodesta osui hyvin samoihin. Maksoimme ja poistuimme tyytyväisinä: mukava paikka, jota käytämme varmasti jatkossakin.


Hukka autoon (jo melko sujuvasti) ja menoksi. Ajoimme suoraan Rajasaareen: olimme ajatelleet, että kun ötökkä pääsee koirapuistoon juoksemaan, jää autoilusta mukava muisto seuraavaa kertaa varten. Ja kyllä Hukka juoksikin, minkä haistelultaan ennätti. Oli mukava huomata, että vaikka koira pääsikin pitkästä aikaa vapaaksi, se kuitenkin piti meitä koko ajan silmällä ja tuli luokse kutsuttaessa. Hienosti se myös käyttäytyi parin tapaamamme koiran kanssa, jopa toisen uroksen: ei osoittanut pienintäkään merkkiä rähinästä, vaan haisteli toisia kauniisti kaikessa rauhassa häntäänsä heiluttaen. Lupaa siis hyvää jatkon koirapuistoiluun! Autoon mentiin jo ilman epäröintiä ja nyt Hukkis jo katseli kiinnostuneena ikkunasta. Kotona poika sitten ottikin muutaman tunnin päiväunet, rokote ilmeisesti hieman väsytti sitä kaiken jännityksen lisäksi.

Onnistunut päivä kaiken kaikkiaan!

Ja hauska pikkujuttu: iltalenkillä Hukka pysähtyi kadun varteen pysäköidyn auton viereen, katsoi autoa ja sitten minua kuin kysyen "mennäänkö tuolla?" Aikaisemmin koira ei ole pysäköityjä autoja noteerannut :).

Ps. Eläinlääkärikin pohti mahtaisiko pojassa olla sutta o_o.

Naksuttelu alkaa

Aloitimme naksutinharjoittelun eilen illalla ja sen vähän perusteella, mitä olemme ehtineet tekemään, lupaavalta vaikuttaa. Homma aloitettiin yksinkertaisella asian esittelyllä: namin anto ja samalla naksaus. Muutamien toistojen jälkeen nami annettiin vasta hieman naksauksen jälkeen, joskus kädestä, joskus lattialle. Sitten harjoittelimme hieman katsekontaktia: kun poika katsoo silmiin, naks ja nami. Lähdin vielä yhden tienoilla viemään poikaa lähipuistoon pisulle ja otin naksuttimen mukaan. Kun hukka odotti ovella minun menevän ensin ulos, naks ja nami. Poika oli selvästi jo tajunnut naksuttimen ja namin yhteyden ja naksahduksen kuultuaan kääntyi korvat höröllä odottamaan tulossa olevaa herkkupalaa :). Ulkona sitten naksutin/palkitsin ötökkää seuraavista asioista: hihna kiristyy ja minä pysähdyn, kunnes koira kääntyy katsomaan minua ja löysää hihnaa (naks); koira löysää hihnaa omasta aloitteestaan tai kulkee jonkin matkaa hihna löysällä (naks); sanon "Hukka" ja poika pysähtyy katsomaan minua (naks); odottaa kauniisti suojatien reunassa (naks); vaihdan suuntaa ja koira seuraa hihnan kiristymättä (naks), jne. Homma toimi ja hienointa asiassa oli, että poika alkoi itse aktiivisesti ottaa katsekontaktia kääntymällä aina välillä katsomaan minua (naks) ja hihna pysyi pitkiäkin aikoja löysänä :).

Tänä aamuna sain pojan keskittymään aikaisempaa paremmin itseeni vaikka lähistöllä ulkoili 4 muuta koiraa... Suojatietä ylittäessä vastaan sitten tuli mies, jota hukka alkoi katsoa hieman turhan kiinteästi ja otti nopean askelen häntä kohti. Sanoin "Hukka" hieman tavallista kuuluvammalla äänellä ja koira kääntyi katsomaan minua...naks, nami ja mies ohitti meidät kaikessa rauhassa :).

Eli vaikuttaa siltä, että naksutinharjoittelulla saataisiin asioita parannettua :). Vilkkaampaan aikaan liikkumista saamme varmaan harjoitella hyvän aikaa, samoin polkupyörien etc. ohitusta, mutta ainakin tässä on alku (ja keino): muutaman minuutin harjoituspätkiä kotona tarpeeksi usein ja naksutin mukaan lenkille.

Ostin sen "Koira ja delfiini" -kirjan lisäksi Emma Parsonsin kirjan "Click to calm - Healing the aggressive dog", jossa on hyviä harjoituksia ja neuvoja. Varsinaisesti kirja keskittyy korjaamaan toisille koirille agressiivisen koiran käytöstä, mutta sitä voi hyvin soveltaa myös pyörärähjään ja jalankulkijoiden pyydystäjään ;),

Remmirähjä

Haukkuongelma on suurimmaksi osaksi ratkennut: monta yötä on mennyt niin, ettei ole haukuttu lainkaan ja nyt kun hesari taas kolahtaa luukusta saatetaan sille haukahtaa kerran tai kaksi, muuten ollaan hiljaa. Olemme ryhtyneet sulkemaan olohuoneen oven yöksi (nukumme olohuoneen alkovissa), jotta Hukka ei pääse yöllä päivystämään ulko-ovelle. Se myös vaimentaa nuo muutamat haukahdukset ainakin jossain määrin, joten toivottavasti häiriö ei ole suuren suuri.

Mutta nyt on sitten ilmennyt ensimmäinen vakava ongelma. Mainitsin jo aikaisemmin siitä pyörille rähjäämisestä. Olemme koettaneet harjoitella asiaa ja totuttaa Hukkista niiden näkemiseen sivuun väistämällä, nameja syöttämällä ja kehumalla kovin kun ohiajo sujuu hyökkäilemättä. Kun väistää ei ole syystä tai toisesta voinut ja pyörälle on rähähdetty, olemme parhaamme mukaan jättääneet reaktion huomiotta. Tästä huolimatta tuntuu siltä, että koiruus on vain muuttunut herkemmäksi reagoiden jo hieman kauempanakin kulkeviin pyöriin ja nyt joukkoon ovat liittyneet myös lastenvaunut ja muut kärryt :p. Näitä kaikkia vielä voisimme melko sujuvasti väistellä, mutta nyt otus on alkanut yrittää napata kiinni myös satunnaisia jalankulkijoita!

Ensimmäinen tapaus sattui eilen alkuillasta, kaksi muuta tänä aamuna. Olimme eilen kävelemässä kotiin hieman pidemmältä alkuiltalenkiltä. Hukka kulki tavalliseen tapaan hihna löysällä edessämme, melkein löntystäen ja aina välillä taaksepäin meitä vilkaisten. Itse juttelin Larin kanssa. Lähipuistoon tullessamme edellemme kääntyi risteävältä kadulta nainen joka kulki sitten muutaman metrin edellämme. Hukka ei reagoinut mitenkään epätavallisesti, sehän ei ole juuri noteerannut jalankulkijoita. Saavutimme naista pikkuhiljaa ja yhtäkkiä koira ponkaisee eteenpäin ja koettaa haukata naista takin selkämyksestä! Olin onneksi sen verran hereillä, että ehdin vetäistä poikaa taaksepäin eikä koira ei saanut kunnon otetta, vaan hampaat luiskahtivat takista jälkiä jättämättä. Nainen tietysti pelästyi (samoin me) ja poistui nopeasti paikalta. Huomasimme tässä vaiheessa, että hän ei ollut aivan selvinpäin... Olisiko se saattanut olla syy?

Tänä aamuna vein sitten Hukan aamupisulle seisemän aikaan. Kotiin palatessamme alkoi ihmisiä olla jo jonkin verran liikkeellä ja vastaamme käveli paria kassia kantava nainen. Koira singahti kohti ja yritti napata kiinni muovikassista; seuraavaksi vastaantullutta naista poika yritti tarttua takinhelmasta. Argh!

Olemme hieman ymmällämme tästä, koska aikaisemmin vastaan/ohi kävelleet ihmiset on ohitettu kaikessa rauhassa hihna löysällä, eivätkä nuo tilanteet ainakaan meidän nähdäksemme poikenneet aikaisemmista. Olisiko kyseessä jonkinlainen pikkuhiljaa kumuloituva, vilkkaan liikenteen jne. aikaansaama stressi? Vai kotiutumista seuraava reviirikäyttäytyminen (olimme kummassakin tapauksessa tutuilla kotinurkilla)? Tälle käytökselle on joka tapauksessa kyllä ehdottomasti saatava pikainen stoppi, koska joudumme ohittamaan kävelijöitä useita kertoja aina, kun koiruus viedään ulos. Ja jos tuo toistuu, ei poikaa uskalla pitää löysässä hihnassa, ettei oikeaa vahinkoa pääse tapahtumaan. Ja kireä hihna pahentaa tilannetta...

Ostin juuri Karen Pryorin "Koira ja delfiini"-kirjan, jossa esitellään positiiviseen ehdollistamiseen perustuvan koirankoulutuksen perusteet ja ajattelimmekin nyt ottaa naksuttimen käyttöön Hukan opettamisessa. Ja opetus aloitetaan ulkona liikkumisesta.

Kyläilemässä

Pääsiäislomaa vietimme Hangon lähettyvillä Larin vanhempien luona. Mietimme lähtemistä jonkin verran, koska Hukka on kuitenkin ollut meillä vasta vähän aikaa ja ajattelimme reissaamisen ehkä stressaavan koiraa liikaa. Päätimme lopulta kuitenkin lähteä: Hukka saisi lomaa kaupungista ja pääsisi juoksemaan vapaana maalla ja näkisimme lisäksi, kuinka se suhtautuu automatkaan, uusiin ihmisiin ja toiseen koiraan.

Larin isä oli luvannut meille kyydin kumpaankin suuntaan ja saapui hakemaan meitä perjantaina iltapäivällä. Hukka saatiin auton takapenkille suuremmitta ongelmitta, vaikka hetken Lari sai poikaa luokseen houkutella. Koira oli moisesta kulkuneuvosta hieman ihmeissään -eihän se ole ollut autossa sitten Suomeen tulomatkan- mutta asettui pikkuhiljaa pitkäkseen. Pääsimme puoleenväliin kunnialla, mutta tunnin ajomatkan jälkeen otus alkoi voida huonosti ja oksensi...onneksi ei kuitenkaan Larin syliin. Toisenkin kerran pojan vielä täytyi yökätä ennen perille pääsyä.

Hyppäsimme Hukan kanssa autosta hieman ennen Larin vanhempien kotipihaa, jotta Hukka saisi tavata heidän koiransa, bergamasconarttu Unan, "neutraalilla" maaperällä. Una arastelee usein toisia koiria, mutta Hukkaan se oli heti tekemässä reippaasti tuttavuutta. Hukka oli yllättäen se varautuneempi osapuoli, ihmetteli kenties neidin ulkonäköä, mutta minkäänlaista rähinää ei ulkona kuitenkaan missään vaiheessa syntynyt. Sisällä ongelmia ilmeni aluksi lähiohitustilanteissa: kun kumpikin koiruus tahtoi kulkea yhtäaikaa ovista (usein eri suuntiin), ei tila oikein tahtonut riittää ja silloin oli Unalle aina rähähdettävä, samoin ulkoa sisälle tullessa. Ongelmasta kuitenkin päästiin, kun teimme muutaman kerran selväksi, että Unski menee sisälle ensin ja me vasta sitten...Hieman Hukka oli aluksi mustasukkainen myös Larin huomiosta, eikä oikein olisi päästänyt Unaa miehen rapsutettavaksi, tai muuten liikkumaan hänen lähellään. Talossa oli kuitenkin onneksi runsaasti tilaa, ja totuttelun jälkeen tilanne rauhoittui muutenkin.

Larin vanhempia Hukka tervehti melko pidättyvästi hieman haistelemalla; se ilmeisestikin tutustuu uusiin ihmisiin pikkuhiljaa, eikä ole heti kaikkien ylin ystävä. Tutustuttuaan, parin päivän päästä, poika kuitenkin jo kulki Larin isän perässä juustoleivän toivossa ja piti äidille seuraa keittiössä tämän valmistaessa ruokaa (lihanpaloilla oli asiaan varmasti vaikutusta...tie koirienkin sydämeen käy vatsan kautta :). Siis kaikki hyvin, tai ainakin melkein: Hukka katsoi tarpeelliseksi talon perusteellisen merkkaamisen :p. Se nosteli koipeaan useisiin ovenpieliin, joten saimme olla koko ajan silmä kovana vahtimassa ja kutsumassa poikaa pois, eikä sekään aina auttanut. Kai se tunsi tarpeelliseksi jättää jälkensä uuteen paikkaan...Onneksi Larin vanhemmat ovat koiraihmisiä :).

Pihalla olosta Hukka nautti silmin nähden suunnattomasti. Larin vanhemmat asuvat rauhallisessa paikassa, jossa ei ole lähistöllä naapureita eikä suurempia teitä, joten uskalsimme päästää koiran irti. Ja voi sitä riemua! Kun hihna irrotettiin ensimmäisen kerran, koira pinkaisi juoksuun ja juoksi pari suurtä kierrosta pihalla ja lähiniityllä, selvästi vain juoksemisen riemusta :). Se kuitenkin piti meitä koko ajan silmällä ja tuli kutsuttaessa heti luo. Se myös nouti innoissaan sille heitettyä palloa ja turhautti Unan perinpohjin olemalla aina toista nopeampi. Unski saattoi vain haukkua harmistustaan ja koettaa tarttua Hukkaa hännästä :).

Takaisin kotiin palasimme eilen alkuillasta ja vaikka matkalla taas oksennettiin kerran, ei matkasta näytä jääneen koiralle (tai muillekaan) suurempia traumoja (Larin vanhemmat jo ehdottelivat, että jospa jättäisimme Hukan heille... ainakin hoitopaikka pojalle siis tarvittaessa löytyy :). Vaatekaappi tosin taas täytyi kotona merkata pariin otteeseen, mutta se ei toivottavasti palaa tavaksi.

Muutama kuva reissusta:

Äänijänteiden paluu

Naudanluut eivät onneksi näytä sotkevan Hukan ruoansulatusta, niitä on nyt tarjottu ajanvietteeksi pariin otteeseen. Luiden lisäksi pojalla on pari kongia, joita olemme toistaiseksi täyttäneet erilaisilla kuivaraksuilla. Kun Hukka tajusi homman idean ja huomasi saavansa raksut ulos lelua pyörittelemällä, ei niiden tyhjentämiseen juuri aikaa kulu; pitänee pikkuhiljaa siirtyä "oikeisiin" täytteisiin, erilaisiin mössöruokiin, kun pojan mahakin on nyt jo toiminut aika normaalisti :). Tänä aamuna Hukka sai matolääkkeet, yhden hieman vajaan Drontal Comp. Forte -tabletin, joka meni kätevästi alas palasina, lihapulliin piilotettuna.

Hukka on selvästikin kotiutumassa, koiruus on nimittäin päättänyt ryhtyä vahtimaan asuntoamme ja on sen myötä löytänyt äänijänteensä :p. Herra on kyllä päivät aivan kauniisti, eikä edelleenkään juuri noteeraa rappukäytävän ääniä. Alkuyökin kuluu nukkuessa, mutta aamuyöstä naksahtaa päälle vahtivaihe (joskus viiden tienoilla, alkaa lehdenjakajan kierroksesta, vaikka oma lehtemme jääkin vielä oven ulkopuolelle). Silloin ötökkä muuttaa eteiseen ja ilmoittaa pienistäkin äänistä murahtelemalla ja haukkumalla. Tätä jatkuu vielä puoli seitsemän aamupisujen jälkeenkin, aina siihen asti, kun olemme molemmat nousseet kunnolla ylös. Ostimme eilen DAP-haihduttimen, jos se vaikka auttaisi pääsemään tavasta eroon, ja löysimme Turid Rugaasin kotisivulta hyvän vinkin, jota olemme nyt käyttäneet: aina kun poika alkaa haukkua/murista jne., jompikumpi meistä kävelee eteiseen ja asettuu seisomaan oven ja koiran väliin selkä koiraan päin sitä mitenkään kummemmin huomioimatta. Siinä sitten seisomme, kunnes poika lopettaa (yleensä siihen ei mene kauaa) ja siirtyy hieman kauemmas makuulle. Jos se siirtyy esim. olohuoneeseen ja rauhoittuu sinne, kehumme sitä siinä vaiheessa. Kun sitten menemme itse takaisin nukkumaan, rauha kestää jonkin aikaa... Sitten otetaan uusiksi. Tuon pitäisi ajan mittaan saada koira tajuamaan, että vahtiminen on meidän hommamme :). Onneksi haukkuminen ei kuitenkaan ole mitenkään taukoamatonta, mutta kyllä suuren koiran ääni on aamuyöstä aika kuuluva :P.

Muita ongelmia ei toistaiseksi ole ilmennyt. Olemme koettaneet väistellä toisia koiria ulkona liikkuessamme, mutta toissailtana osuimme nenäkkäin entisten naapurien ja heillä hoidossa olevan pienen narttukoiran kanssa. Kiertämään ei ehtinyt... Hukka tervehti toista oikein kauniisti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja kun huomasi, että pientä hieman hirvitti, jäi suosiolla hieman kauemmas seisomaan puhelumme ajaksi :). Käväisi kyllä oma-aloitteisesti nuuhkaisemassa naapurit, jotka kovin kehuivat sen rauhallisuutta. Eli Hukka näyttäisi tulevan toimeen ainakin narttukoirien (kuin myös pentujen) kanssa.

Rotupohdintaa valjasostoksilla

Tänään sitten poikkesimme päiväkävelyn yhteydessä ostamaan Hukalle valjaat läheisestä eläintarvikeliikkeestä. Sopivat onneksi löytyivät, joten saimme pannan pois pojan kaulasta. Koira näytti hieman hämmentyneeltä sen poissaolosta...sen kaulaan olikin painunut pannanjälki, joten ei se varmaan juuri ilman pantaa ole ollut. Eläinliikkeen myyjätytön ensimmäinen kommentti Hukan nähdessä: "Onkohan tuossa sutta?" :). Eihän koiruuden rotuperimästä tietoa ole... Kovin se muistuttaa ulkonäöltään sutta, mutta myös jämtlanninpystykorvaa tai jonkin sortin laikaa; kaulan ihopoimut ja luppakorvat viittaisivat kenties molossiperimään. Tiedä häntä.

Kotona kaapinovea ei juuri ole enää merkattu, hyvä niin. Tänään annoimme pojalle kaluttavaksi tuoreen, halkaistun naudanluun, joka näytti maistuvan. Toivottavasti vatsa kestää.

Ulkona olemme nyt käyneet neljä kertaa päivässä, mikä näyttää olevan riittävä määrä :).

Sudesta Hukaksi

Näyttää siltä, että Sudesta tulee Hukka. Hukka taipuu suussa paremmin (Hukalle, Hukalta...), eikä ainakaan aiheuta satunnaisissa kuulijoissa sydämentykytystä koiraa metsässä huudettaessa ;). Poika myös näyttää pikkuhiljaa tunnistavan Hukka-sanan itseään tarkoittavaksi. Susi-Hukka, Hukkanen, Hukkis :).

Riisi ja raejuusto ei sellaisenaan enää kelpaa, eikä oikein maistu kuivaraksuilla höystettynäkään. Siirryimmekin seuraavanlaiseen sekoitukseen: n. 3/4 lihaliemessä keitettyä tummaa riisiä, raejuustoa ja Eukanuba Adult Large -kuivanappuloita, 1/4 Neu tai Neu Heavy pakasteruokaa (saa lähieläinkaupasta "makkarana", sisältää kypsennettyä lihaa ja sisäelimiä, vihanneksia, riisiä jne.). Näyttää maistuvan oikein hyvin, poika on ruvennut syömään ihan kunnolla. Saadaan vähän tuhdimpaan kuntoon, on vielä nimittäin kovin laiha. Ruoka on vielä terästetty Tehobaktilla (maitohappobakteereita), jotta vatsa ei mene sekaisin (on jo parempaan päin).

Hukka äkkäsi illalla sänkymme alle piilotetun täkin, sen jota se riepotti toissailtana, ja päätimme antaa sen erikoisleluksi, jota saa riepottaa aina silloin tällöin. Voi sitä riemua! Välillä koira järsi peittoa silmät kiinni poskihampaillaan, välillä repi siitä antaumuksella suikaleita ja kiskoi täytteitä. Mitään se ei onneksi niellyt, vaan syljeskeli kaikki palaset pois. Tuntuu jotenkin siltä, että Hukka saattaa hyvinkin olla kolmea vuotta nuorempikin :).

Tyynysotaa!

Eilisilta oli mielenkiintoinen. Susi kävi miehen kanssa lähipuistossa iltapisulla vielä puolenyön jälkeen ja oli kotiin palattuaan kovin rapsuttelua vailla. Se kupsahti selälleen lattialle, huitoi kovin tassuillaan ja alkoi hetken kuluttua hieman piehtaroida ja näyttää siltä, että olisi halunnut hieman villitä ja nujuta rapsuttajan kanssa. Painileikkeihin ei kuitenkaan ryhdytty vaan vetäydyimme pikkuhiljaa yöpuulle. Sammutimme valot. Hetken päästä alkoi matolta Suden paikalta kuulua repivää ääntä ja ajattelimme ensin sen järjestelevän mattoa pesäkseen (Susi ei ollut osoittanut kiinnostusta sille laitetussa pesässä nukkumiseen vaan on valinnut vapaan matonpuoliskon paikakseen). Ääni kuitenkin jatkui ja voimistui. Sytytimme valot…Susi makasi matolla ja repi autuaasti riekaleiksi suurta tyynyä, jonka se oli ottanut täkin alta sille tehdystä pesästä! Se näytti tosi tyytyväiseltä kiskoessaan täytteitä pihalle, ja meille tuli kiire takavarikoimaan "lelua", ettei se vaan ehtisi niellä mitään. Kun tyyny (ja toinen samanlainen) oli saatu turvaan, jäimme katsomaan herran edesottamuksia: seuraavaksi käytiin pesässä olleen täkin kimppuun. Poika oli kuin pahainen pentu, joka riemuissaan riepottaa uutta lelua…meillä oli naurussa pitelemistä, mutta poishan sekin oli otettava. Vaihdoimme "saaliin" herkkupalalla täytettyyn kongiin ja annoimme koiran puuhata hetken sen kanssa ennen uutta nukkumaanmenoyritystä. Toinen yllätys: herra olisi kovin tahtonut tulla perässä sänkyymme. Ei tosin yrittänyt kovin montaa kertaa, vaan asettui sitten (lopulta) rauhassa matolle nukkumaan.


Loppuyö sujui taas rauhallisesti, eikä sisälle taaskaan tehty tarpeita. Aamulenkille lähtö sujui jo mallikkaasti, portaatkaan eivät enää pelottaneet…tulomatkalla taas tosin yritettiin syödä pari yllättäen ilmestynyttä pyöräilijää :P. Aamiaisella Susi koetti nousta pöytää vasten ottamaan Larin lautaselta leipää, mutta uskoi kyllä kiltisti kieltoa. Oma ruoka ei tänään oikein tahdo maistua: herra söisi mieluummin jotain muuta kuin riisiä ja raejuustoa, mutta kun vatsa on vielä hieman löysällä, niin kovin paljoa ei muuta arvaa vielä antaa. Riisipiirakat kyllä maistuvat (samoin piimä) ja niitä on syöty päivän mittaan muutama muun ruoan seasta (ja siinä sivussa menee aina vähän riisiä ja raejuustoakin :).

Päiväkävelylle mentäessä poikkesimme läheisessä eläinliikkeessä hankkimassa 10-metrisen jälkiliinan ja luvalliseksi riepotusleluksi paksun solmuköyden. Jälkiliinaa kokeilimme metsässä sopivalla aukiolla... Susi ei oikein aluksi osannut lähteä viereltä kauemmas, mutta kun huomasi voivansa liikkua hieman pidemmälle, kierteli vähän matkan päässä nuuhkimassa hajuja. Seurasi meitä kyllä koko ajan ja tuli kutsusta heti luo. Harjoittelimme myös pari kertaa piiloleikkiä: toinen meni lähistölle piiloon ja sitten Susi sai etsiä…löytäminen oli tosi mukavaa, kun sai vielä naminkin! Sudella on myös selvästi metsästysviettiä: se seuraa oravien hajujälkiä, nousee jäljen perässä jopa puun runkoa vasten niin ylös kuin pääsee.


Nyt pikkuinen nukkuu taas tuossa matolla köydenpurusession jälkeen (sai sen melkein poikki muutamassa minuutissa) ja önähtelee välillä…toivottavasti tyytyväisyyttään.

Ensimmäinen vuorokausi

Suden kanssa olemme pärjäilleet, muutamista pikkuongelmista huolimatta ;).

Hilpaisin eilen illalla etukäteen kotiin suihkimaan DAPia ja levittämään muutamia herkkuja Suden löydettäväksi ja menin sitten takaisin talon nurkalle, avomiestäni ja Sutta vastaan. Pääsimme rappukäytävään ja törmäsimme ensimmäiseksi porrasongelmaan: poika arasteli rappuja täälläkin, aivan kuin laivaterminaalissa. Pikkuhiljaa nameilla houkuttelemalla saimme herran kuitenkin kunnialla kotiovelle, ja sisään se sitten menikin ilman epäröintiä. Sitten kämppä kierrettiin tarkkaan, haisteltiin paikat ja syötiin herkut. Rupesin saman tien keittämään riisiä ja Sudella olikin ilmeisesti jo kova nälkä, koska poika päivysti tarkkana lähettyvillä odottamassa ja söi sitten reippaasti kourallisella nappuloita höystetyn riisi-raejuustoherkun. Susi muuten osaa pöydästä kerjäämisen jalon taidon: kun söimme itse, seisoi se Larin vieressä katsoa napittamassa ja painoi lopuksi kuononsa käsivarrelle. Me pahat ihmiset kuitenkin olimme itsepäisesti moista huomaamatta ja herra lopulta luovutti ja kävi pöydän viereen pitkäkseen. Olimme kaikki matkan jäljiltä väsyneitä ja painuimme pehkuihin ennen puoltayötä, Susi asettui matolle sänkymme lähettyville.

Yö sujui oikein mallikkaasti, Susi oli kauniisti hiljaa ja taisi nukkua väsymystään pois. Minä nousin sitten puoli kuudelta aamulla viemään koiraa aamulenkille (ajattelin että silloin on rauhallisempaa ja olihan poika ollut jo yli kuusi tuntia tekemättä tarpeitaan - hieno saavutus ensimmäiselle yölle). Eihän se ongelmitta sujunut: Susi teki stopin portaikossa, otti yhden askeleen alas, astui takaisin ja kävi makaamaan. Ei auttanut maanittelu eivätkä herkut, hissiinkään poika ei suostunut tulemaan. Lopulta sitten kaappasin (hyvin yllättyneen) koiran syliini ja kannoin sen alas. Ei ihan pieni hauva…Suuntasimme Keskuspuistoon ja Susi kulki hienosti, pikkuisen vetäen tietysti. Muutamia ihmisiä ja autoja oli jo tietysti liikkeellä; ihmisiä ei juuri noteerattu ja hitaasti liikkuvat autotkin olivat ok, mutta nopeasti kulkevat autot hieman pelottivat. Metsässä oli sitten kyllä oikein mukavaa. Aluksi Sudella tuntui olevan koko ajan kiire jonnekin, mutta kun se huomasi että aikaa on, niin pikkuhiljaa alkoivat hajutkin kiinnostaa. Välillä tuntui siltä, että Susi ei ole ihan hirveästi tottunut liikkumaan epätasaisessa maastossa: metsässä on paljon pieniä polkuja ja laajoja kallioita, eikä se ensin oikein osannut lähteä kiipeämään kalliolle. Seurasi kuitenkin perässä, tajusi pian jutun juonen ja alkoi pian etsiä itse sopivia kulkureittejä. Palatessamme kotiin poikkesimme talomme takapihan kautta: siellä on reilun kymmenen askelman portaikko pihan tasolta toiselle ja koetimme niissä kulkemista. Sujui hyvin, eivät olleet yhtään pelottavat. Takaoven kautta rappukäytävään, jolloin vastassa olivat parin kolmen askeleen portaat ensin alas, sitten ylös…hienosti sujui. Ja varsinaiset portaatkin menivät samalla vauhdilla!

Päivän mittaan onkin ulkona käyty melko monta kertaa: poika nimittäin on pariin kertaan innostunut merkkaamaan vaatekaapin oven, joten pihalla on käyty muutaman tunnin välein. Reitti Keskuspuistoon alkaa tulla tutuksi, samoin metsässä kuljeskelu ja kallioilla kiipeily. Rappusetkaan eivät ole ylitsepääsemätön este: toisella kerralla alasmeno sujui jo houkuttelemalla ja sen jälkeen se onkin jo mennyt sujuvasti. Ylöstullessa joudumme vielä joskus ottamaan vauhtia kerrosten välissä, mutta melko reippaasti sekin jo käy. Toisia koiria olemme nähneet, pari kertaa keskusteluetäisyydeltä, mutta lähikontaktia olemme välttäneet (toimii hyvin se ulkomailta tuontiin vetoaminen). Susi on silloin käyttäytynyt rauhallisesti, tosin molemmat lähemmäs tulleet vieraat olivat vielä "nuorisoa". Polkupyörät ovat hieman ongelmallisia. Parilla ensimmäisellä lenkillä se ei niistä juuri näyttänyt välittävän, mutta nyt kuitenkin tuppaa niille rähjäämään, varsinkin silloin kun ilmestyvät yllättäen. Hommaa saa kuitenkin harjoiteltua: jos pyörän näkee jo kaukaa ja pääsee väistämään tarpeeksi sivulle, saa Suden katsomaan ohitusta rauhassa. Eli eiköhän se vielä opi. Vetämiseen näyttää myös auttavan se pysähtyminen, kun sitä on tehnyt muutaman kerran, Susi hidastaa vauhtiaan ja kulkee ainakin jonkin aikaa hienosti kaikessa rauhassa. Sitten uusitaan tarvittaessa.

Kotona poika on nukkunut olkkarin matolla kun olemme puuhailleet omiamme; lähtee tosin seuraamaan, kun menemme toiseen huoneeseen ja on välillä sen oloinen kuin odottaisi, että lähdemme taas (pysyvästi) viemään sitä jonnekin muualle. Pari kertaa on leikitty namin piilotusta kongiin ja siinä on riittänyt puuhaa aina hetkeksi. Kovin koiruus myös pitää rapsutuksista ja tulee välillä tunkemaan päätään syliin…jos istuu lattialla, niin siihen tulee helposti puoli koiraa. Ruokakin on toistaiseksi maistunut, ja piimä on herkkua. Eikä Susi tunnu olevan äreä ruoastaan: vieressä voi huoleti liikkua ja lisätä kuppiin ruokaa. Susi antaa myös hiplata tassujaan rapsutusten lomassa: metsässä jäi polkuanturoiden väliin pistävä havunneula ja kun jalkaa ensin hetken silittelin ja rapsuttelin, sain katsoa tassua ihan rauhassa (Larin syöttämä nami myös varmaan auttoi asiaa).

Siispä näin. Jos kaikki jatkuu tällä tavoin, niin hyvältä näyttää. Sisälle pissimisestäkin toivottavasti pääsemme muutamassa päivässä eroon…varmaan auttaa, kun poika alkaa mieltää paikan kodikseen.